Siihen nähden, että Suomi ja suomalaiset ovat merkittävän osa tunnettua historiaa olleet
alusmaan tai autonomisen alueen asemassa, on sotilaskuntoisuus ollut kansassa usein varsin
merkittävä piirre. Vaikka Ruotsin kuningaskunan alaisena reunamaana sotaväenotot rasittivat
kansaa monin tavoin, on suomalainen sotilas ollut monessa taistelussa arvostettu ja pelättykin.
Kolmekymmentävuotisessa sodassa 1618 – 1648 suomalaisista koostuneet Hakkapeliitat,
”Hakkaa päälle”-huudosta tutut soturit, talloivat eurooppalaisten sotatantereiden kamaraa
edelleenkin muistettavalla hurjuudella.
Suomalaiset olivat tuon historian ajan katsantokannan ja ihmiskäsityksen mukaan hyvä
alamaisia. Vaikka sotaväenotot olivat rasite, senkin velvoitteen täyttäminen katsottiin
hyveeksi. Sotilaana miesten maailmankuvan täydensivät sotilashyveet, periksiantamattomuus
ja urheus. Vaikka aikaa voi meidän katsannostamme pitää primitiivisenä, noudattivat kunkin
aikakauden yksilöt vallitsevia ja hyväksyttyjä normeja.
Jotakin suomalaisten soturihengen arvostuksesta kertonee sekin, että eversti Yrjö Maunu
Sprengtporten (1740 – 1819) esitti 20. maaliskuuta 1779 päivätyllä kirjeellä upseerikoulun
perustamista Savon ja Karjalan joukkojen upseeritarpeen tyydyttämiseksi. Näin aloitti
Rantasalmen pitäjässä Haapaniemen upseerikoulu. Erikoista tapauksessa on se, että
kysymyksessä on koko Pohjoismaiden ensimmäinen maavoiminen upseereita valmistanut
sotakoulu.
Kun sotilaselämä ja sotilastaidot olivat aikakausien vaihdellessa tulleet suomalaisille perin
tutuiksi, oli selvää, että kasnallisen heräämisen vahvistuessa ja maailman rakenteiden
mullistuessa heräsi ajatus hankkia sotilastaitoja oman maan, oman kodin ja oman pitäjän
puolustamiseksi ja varjelemiseksi.
Kun ensimmäisen maailmansodan lopulla alkoi käydä ilmeiseksi, että vanha maailma ja sen
hallinto olivat uppoamispisteessä kiinnostus ja liikehdintä sotilaallisten toimintojen äärellä
kiihtyi. Saksaan lähti nuoria miehiä salaa hankkimaan sotilaskoulutusta, yhteiskunnallinen
levottimuus sai punakaartit ja suojeluskunnat muotoutumaan. Edessä oli vielä viimeinen
voimainkoitos. Vasta itsenäistyneen Suomen jotenkuten järjestäytyneet sotilasryhmät alkoivat
mitellä siitä, kuka vastasyntyneessä valtiossa hallintoa pitää. Vuosi 1918 oli suuren ilon,
suuren surun ja suurten odotusten ja epävarmuuden vuosi. Silloin syntyi myös Nurmijärven
Suojeluskunta.
Isänmaa kutsuu, mutta Saksa kouluttaa
Ensimmäisen maailmansodan alkaessa keisarillinen Saksa oli kiistämättä maailman suurvalta.
Saksalainen tai pikemminkin preussilainen sotilaskuri oli kuuluisaa.
Suomessa orastaneet itsenäisyyden toiveet olivat muuttumassa selviksi vaatimuksiksi.
Venäjän hallinnon sortotoimenpiteet vuosituhannen vaihteessa eivät suinkaan vaimentaneet
vaan pikemminkin kiihdyttivät näitä vaatimuksia. Miksi siis olla enää nöyrä alamainen, kun
siitä huolimatta sortoa kovennettiin? Niinpä maasta lähti noin 2000 nuoren mihen joukko
salavihkaa Saksanmaalle sotilasoppia saamaan. Toki tämän alan koulutusta oli saatu myös
Venäjän armeijassa. Tunnetuimpia tällä suunnalla sotilastaitoja ja, vakaasta omasta halustaan,
sotakokemusta Japanin sodassa saaneita oli kenraali C. G. E. Mannerheim (1867 – 1951).
Sortotoimista ja laittomista sotaväenotoista johtuen Venäjän armeijaan ei kuitenkaan enää
haluttu. Lisäksi Venäjä soti Saksaa vastaan. Nyt ei haluttu enää kaatua ainoastaan
sotilashyveiden ja hyvän alamaisuuden nimissä. Nyt veri haluttiin uhrata vain omalle
isänmaalle, jonka itsenäistyminen nähtiin ainoastaan ajan kysymyksenä.
Myös Nurmijärveltä lähti Saksaan miehiä. Nurmijärven pitäjän historia kertoo, että
Lockstedtissa sotataitoja oli vuosina 1915 – 1917 oppimassa Akseli Isopuro, s. 1894; Otto
Lehmuskoski, s. 1894; Arvid Nieminen, s. 1895; Hyvinkäällä 1892 syntynyt Gustaf
Sepperi; Väinö Talasjoki (Sellgren), s. 1883 ja Gustaf Willberg, s. 1874.
Sotakoulutuksen lisäksi tuli myös sotakokemusta, mutta Saksan puolella. Suomalaisista
muodostui Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona 27. Pataljoonan Kuurinmaan
Misse-joen taisteluissa nurmijärveläisillekin kertyi ylennyksiä: Lehmuskoskesta tuli
Gewerführer, Sepperistä Hilfgruppenführer ja Talasjoesta Gruppenführer. Isopuro ja
Nieminen astuivat kotimaansa valkokaartiin aikanaan aliupseereina.
Vaikka nurmijärveläiset jääkärit eivät kotipitäjässään lopulta taistelleetkaan, edustivat he
selkeästi sitä henkeä, joka pitäjässä ja koko maassakin vallitsi: Suomen oli saatava itse päättää
omista asioistaan. Sille samalle periaatteelle rakentuivat myös maamme suojeluskunnat.
1918 toisen loppu ja toisen alku
Nurmijärvellä suojeluskuntatoiminta alkoi oikeastaan vasta saksalaisten saavuttua
Nurmijärvelle. Kun pitäjän virallisena vapautuksen päivänä pidetään huhtikuun 20. päivää,
niin Nurmijärven Suojeluskunta perustettiin 21. päivä huhtikuuta. Martti Halme kirjoittaa
Nurmijärven kirjastoon tallennetuissa muistiinpanoissaan ”Perttula silloin ennen”, että
suojeluskunta-asiaa oli toki valmisteltu jo syksyllä 1917 eläinlääkäri Lauri Hirvelän
johdolla. Hanke kuitenkin lykkääntyi ja hautautui kokonaan punaisten pitäessä valtaa. Silloin
kaikki julkinen toiminta suojeluskuntatoiminnan puolesta olisi ollut hengenvaarallista.
Saksalaisten tultua pitäjään tilanne muuttui yhdessä päivässä.
Koska virallinen valtiovalta oli jo 25. tammikuuta 1918 julistanut suojeluskuntajoukot
hallituksen joukoiksi, oli tällaiselle sotilastoiminnalle Nurmijärvelläkin suoranainen tilaus.
Uudenmaan Suojeluskuntapiirin lehdessä ”Sarkatakki”, kerrotaan pitäjän suojeluskunnan
ytimeksi muodostuneen juuri sen nuorukaisjoukon, joka saksalaisten jo tulossa ollessa
hämäsivät punakaartia häirintätulellaan ja estivät perääntyvien punaisten tekemät enemmät
vahingot. Nämä nuoret hurjapäät oli vain hiukan aikaisemmin pakotettu väkivallan uhalla
punakaartin riveihin. Tapaus todistaa senkin, että väkipakolla ei luotettavia sotilaita tehdä.
Suojeluskunta-aate sen sijaan oli varsin ilmeisesti läheisempi.
Punaisten vallan päättyminen oli Nurmijärvellä suhteellisen rauhallinen. Suuria taisteluita ei
jouduttu käymään ja itse taistelutilanteissa vältyttiin suuremmilta inhimillisiltä ja aineellisilta
tappioilta. Suojeluskunnan puuttuminen ennen sotaa ja sodan aikana lienee osaltaan pitänyt
tilanteen suhteellisen rauhallisena. Rintamalinjaa ei siis väestön keskuudessa ollut ennestään
olemassa. Tällainen eri joukkoihin jakaantuminen jo ennen sotaa aiheutti usein jo itsessään
monissa pitäjissä väistämättömiä veritöitä punakaartin valtaa pitäessä. Siviilissäkin ollessaan
edustivat suojeluskuntalaiset virallista vihollispuolta.
Toisaalta sodan jälkeen suojeluskuntalaiseksi ryhtymiseenkään ei ollut niin suuria estoja.
Pitäjän historia kertookin, että heti ensimmäisenä päivänä suojeluskuntaan liittyi 48 miestä.
Päällikkönä toimi Viljo Peltolainen ja esikuntaan tulivat valituiksi työnjohtaja E. V. Salo
sekä lautamiehet Oskari Mattila, Hugo Kindt, Heikki Suonoja ja K. V. Kirkkari.
Nopeasti koko jäsenmäärä nousi 600:aan mieheen. Tämä suosio saattaa liittyä jo samaan
henkeen, joka vallitsi suojeluskuntatoiminnan alkuvaiheissa. Jo vuoden 1905
levottomuuksien, mielenosoitusten ja suurlakon yhteyksissä kuuluivat rinnan Työväenmarssi
sekä Maamme-laulu. Yhteisenä tavoitteena oli itsenäisyys ja polittinen vapaus. Nämä
suojeluskunnat suuntautuivat alunperin sortovaltaa edustavaa ja miehittäjänä pidettyä
venäläistä sotaväkeä vastaan. Kun olosuhteet alkoivat muuttua yhä kaoottisemmiksi, näiden
suojeluskuntien tehtävänä oli yksinkertaisesti järjestyksen ylläpito ja kansalaisten
suojeleminen epämääräiseltä ainekselta. Tällöin mukaan liittyi myös sosialidemokraatteja.
Itsenäisyyden ja vapauden asia koettiin vahvalla tavalla yhteiseksi pyrkimykseksi. Tavallaan
ympyrä aikanaan sulkeutui, kun vasta pari vuosikymmentä vanhaa itsenäisyyttä piti
yhteisvoimin puolustaa talvisodan alkaessa marraskuun 30. päivä 1939.
Maltillista mieltä
Punakaartien vallan romahtaminen sinänsä teetti suojeluskunnalle työtä. Järjestysvalta oli sen
käsissä. Metsiin paenneita entisiä punakaartilaisia myös pelättiin. Näin siitäkin syystä, että
nimenomaan pelko oli nämä entiset kaartilaiset itsensä metsäläisiksi ajanut.
Kirkonkylällä pidettiin 28 miehen joukko-osastoa, joka oli jatkuvassa lähtövalmiudessa
etsimään ja hakemaan karkulaisia. Ajan kuluessa osa punaisista palasi itsekseenkin takaisin
koteihinsa. Käytettävissä olevien lähteiden mukaan tässä vaiheessa nurmijärveläisten kesken
ei tapahtunut väkivaltaisuuksia tai levottomuuksia herättäviä tapahtumia. Silti Nurmijärven
kirkonkylässä istuva suojeluskunnan esikunta ennätti jo elokuuhun 1918 mennessä selvittää
yli 1200:n kapinallisen tapauksen. Tässä suhteessa Nurmijärven osalle oli koitunut monta
myönteistä seikkaa: kun pitäjän oma suojeluskunta ei ollut sotakosketuksessa punakaartiin,
henkilökohtaisen kaunan mahdollisuus oli vähäisempi kuin pitäjissä, joissa osat olivat
vaihtuneet ja rintamalinjan toinen osapuoli tuomitsi toista. Pitäjä ei ollut muutenkaan kokenut
niin suurta vahinkoa, etteikö niitä olisi edes voinut pyrkiä korjaamaan. Lisäksi esikunnassa
istui kaksi lautamiestä, jolloin oikeuden periaatteeita voitiin ainakin pääpiirteissään seurata.
Lautamies Oskari Mattilan humaani ja sikäli edistyksellinen asenne on jopa erikseen mainittu.
Helluntaina Perttulan Ketunnummessa tapahtunut joukkoteloitusten sarja muodostaa
Nurmijärven historian mustan alueen, mutta jonkinlaisena lievityksenä voidaan pitää sitä, että
sen toimeenpanijoita olivat Kirkkonummen Suojeluskunnan miehet.
Nurmijärven Suojeluskunnan toiminnassa lienee vaikuttanut myös käytännöllisyys, sillä
työväkeä tarvittiin kipeästi maatalouden tehtäviin. Kuvaava piirre sisällissodan jälkeiselle
Nurmijärvelle onkin isäntien pyrkimykset saada punaisia tiloilleen töihin. He menivät heistä
joko suoraan itse takuuseen tai suojeluskunnan väki sitoutui pitämään heitä silmällä.
Molemmat tehtävät eivät tiiviissä maaseutuyhteisössä olleet kovinkaan radikaaleja, sillä
ihmiset tunsivat toisensa ja saattoivat jokatapauksessa seurata toistensa puuhia.
Kaikesta edellä kerrotusta johtuen Nurmijärven Suojeluskunta saattoi asettua tehtäväänsä
kansallisen taistelutahdon ja moraalin kohottajana vailla niitä rasitteita, jotka saattoivat olla
painolastina joillakin toisilla paikkakunnilla.
Saksalainen esikuva
Kansallisesti kiihkeä aika kaipasi esikuvia ja sankareita. Nurmijärvellä kaatuneista kahdesta
saksalaisesta sotilaasta toinen on saanut viimeisen leposijansa pitäjän multiin. Saksenin
Schirnrodista lähteneen teurastaja Gustav Zapfin kohtalona oli kaatua Nurmijärven
valtauksen yhteydessä 33 vuoden ikäisenä. Hän kaatu huhtikuun 20. päivä 1918. Hänet
siunasi haudan lepoon pastori Hannes Pihlamaa. Soturilta jäi kotiin vaimonsa Anna sekä 7-
vuotias tytär Lucy ja 4-vuotias poika Franz.
Nurmijärveläiset keräsivät perheen avustamiseksi kirjeitse 500 markan raha-avun.
Vastaukseksi nurmijärveläiset saivat lämpimän kiitoskirjeen, jonka sisältö lähentelee
suorastaan lyrikkaa: ”Kirjeenne herätti uudelleen unohtumattoman, rakkaan miesvainajani
kuoleman aiheuttaman surun ja tuskan. Siitä huolimatta olen ylpeä siitä, ettei hänen
elämänsä mennyt hukkaan kun hän sen sai uhrata tuollaisen jalon kansan puolesta, joka ei
unohda leskiä ja orpoja heidän hädässään. Suojelkoon Jumala teidän kalliisti ostettua
vapauttanne ikuisiin aikoihin ja palkitkoon teille monin kerroin kaiken sen, mitä hyväksemme
olette tehneet.”
Nurmijärveläisten juhliessa pitäjän vapautuksen 5-vuotispäivää 20. huhtikuuta 1923
paljastettiin kirkonkylän hautausmaalla soturi Zapfin haudalle pystytetty punagraniittinen
hautapaasi, jossa on teksti: ”Dem für Finlands Freiheit gefallen deutschen Krieger Gustav
Zapf, geb. 24. 7. 1884 – gef. 20. 4. 1918.”
Nurmijärven Suojeluskunnalla ei itsellään ollut muistokiveen varoja, joten järjestettiin
kansalaiskeräys, jolla tarvittava summa saatiin kootuksi. Rahaa ei koottu yksinomaan
hautamuistomerkkiin vaan soturin leskeä haluttiin muistaa uudemman kerran. Suojeluskunta
lähetti leskelle jälleen kirjeen ja maininnan, että hänen nimelleen on saksalaiseen pankkiin
talletettu 2 miljoonaa valtakunnanmarkkaa. Saksa eli tuolloin taloudessaan murskaavan
huonoja aikoja. Suomen rahassa summa oli 3000 markkaa.
Saksalaissotilaan kohtalosta tuli esimerkki ja osaltaan velvoittava muisto monelle
nurmijärveläiselle.
Kokoavaa toimintaa
Suojeluskunta-aatteen kantavia voimia oli yhteisöllisyys. Niin pitäjän kuin valtakunnan
asioita ja hyvinvointia vaalittiin yhteisenä ja kansallisena hyvänä, jonka eteen oltiin valmiita
tekemään uhrauksia. Arkipäiväisessä toiminnassa tämä merkitsi oman ajan ja työpanoksen
antamista yhteisien asioiden eteen. Perustasolla tämä toteutui erilaisten keräysten
organisoimisessa ja järjestämisessä. Suojeluskuntajärjestön ja sittemmin Lotta-Svärd- järjestön
toimintavalmiit organisaatiot saattoivat varsinkin jatkosodan aikoina saavuttaa huomattavia
keräystuloksia, joilla tuettiin maan sotaponnistuksia.
Omatoimisuuteen olikin turvauduttava suhteellisen pian, koska jo vuoden 1919
kunnallisvaaleissa sosialistit saavuttivat merkittävän aseman. Kun vielä 11. toukokuuta 1919
valtuusto oli myöntänyt suojeluskuntatyöhön raha-avustusta 25 000 markkaa, saatiin
avustuksia nyt vain poikkeustapauksissa. Omaan varainhankintaan oli uudessa tilanteessa
pakko turvautua. Lisäksi oli hankittava toimitiloja ja harjoitusalueita.
Ampumaratoja syntyi kirkonkylään, Rajamäkeen, Korpeen, Nukarille ja Nummenpäähän.
Koko pitäjälle suuresta merkityksestä oli hiihtomäen rakentaminen, kun maanomistaja Arvo
Einolan kanssa saatiin aikaan vuokrasopimus vuoden 1936 syksystä.
Edelleen kirkonkylän maisemassa ja toiminnallisena kokouspaikkana toimii Ahjola, jossa
Nurmijärven Suojeluskunta toimi 1922 – 1944. Itse asiassa rakennus piti jopa ostaa kahdesti.
Nurmijärven rakennuskulttuuria inventoitiin 1984, minkä tuloksena koottiin kirja
”Nurmijärven kulttuurimaisema”. Teoksen kohde numero 64 on Ahjola. Rakennuksen
historia on värkiäs ja tapahtumarikas. Rakennus valmistui alunpitäen nahkatehtaaksi, mutta
lopetti toimintansa jo 1922. Tässä vaiheessa suojeluskunta ja Kirkonkylän Nuorisoseura
sopivat rakennuksen kunnostamisesta seurojentaloksi.
Ahjolan omisti nyt yhtymä, jossa olivat jäseninä mm. suojeluskunta, nuorisoseura,
Nurmijärven Maamiesseura, Maataloustuottajat sekä 1920 alkuvuodesta järjestäytynyt
Nurmijärven Lotta-Svärd.
Suojeluskunta käytti varojaan rakennuksen kunnostamiseen ja ylläpitoon, mutta vuonna 1937
Ahjola pakkohutokaupattiin edellisen omistajan velkojen kattamiseksi. Takaisku johtui siitä,
että lainhuuto oli jätetty tekemättä. Uusi omistaja oli Nurmijärven Säästöpankki, jonka
vuokralaisiksi suojeluskunta uudessa tilanteessa päätyi. Lopullisesti suojeluskunta osti
Ahjolan itselleen vuonna 1941.
Sodan aikana talon alakerta oli Suomen Huollon sairaalan käytössä.
Toinen merkittävä ja keskeinen rakennus suojeluskunnan toiminnassa oli Perttulan
nuorisoseuran talo. Suojeluskunta oli järjestönä ja talossa asuva aluepäällikkö Einari Anttila
henkilönä osallistuivat molemmat talon kunnostuskustannuksiin. Perttulan nuorisoseura jäi
tavallaan hiukan sivuun. Velkaakin oli kertynyt, sillä toiminta oli keskittynyt muualle, mm.
suojeluskutatoimintaan. Kuten Ahjolankin, osti Nurmijärven Suojeluskuta koko
nuorisoseurantalon itselleen.
Kansaa kokoavan toiminnan kannalta oli merkittävää, että järjestöllä oli toimivan ja aktiivisen
organisaation lisäksi keskeisillä paikoilla olevat tukikohdat.
Urheilukasvatusta ja liikunnan iloa
Paljon puhutun suomalaisen korpisoturin taidot olivat suurelta osin talonpoikaisia. Toisaalta
puhutaan myös talonpoikaisarmeijasta. On tärkeää muistaa, että huomattava osa suomalaisista
työläisistä sai elantonsa maatalouden ja maaseutuyhteisöjen puitteissa. Maastossa liikkuminen
ei ollut monellekaan vierasta. Suojeluskuntatoiminnan yhteydessä näitä avuja oli lisäksi
mahdollisuus kehittää. Lisäksi ymmärrettiin, että ollakseen kelvollinen soturi oli oltava
maastokelpoinen ja harjoitettava kestävyyttään. Tärkeänä askeleena järjestön toiminnassa oli
nuorisolle suunnattu toiminta.
Urho Handolinin, Tauno Nikin ja Raim Leinon kokoamassa kirjassa Korven kylät,
Röykän raitit ja vähän Vihitäkin todetaan, ettei suojeluskunnan merkitystä kyläläisten
elämässä voi lainkaan sivuuttaa: ”Kun pienten kyliemme väestä puolentoistasataa henkilöä oli
toiminnassa mukana, siinä oli muutakin vetoavaa kuin isänmaanrakkaus. Vaikka
suojeluskunnan toiminta oli osin sotilaallista, sillä oli tärkeä asema urheilun, erityisesti
ampumaurheilun edistäjänä. Myös joukkuepelit, varsinkin pesäpallo, kuuluivat ohjelmaan.
Suunnistus oli suosittu laji, ja nykyinen olympialaji, ampumahiihto, kehittyi suojeluskunnan
piirissä.”
Suojluskuntapojille järjestettiin tilaisuuksia perehtyä erätaitoihin ja metsässä liikkumiseen
sekä urheilukilpailuja.
Nurmijärven Suojeluskunnan pojat olivat mukana myös valtakunnallisessa toiminnassa, mm.
Helsingin Olympiastadionilla pidetyillä valtakunnallisilla sotilaspoikajuhlilla
ohjelmansuorittajina.
Nurmijärven kirkonkylässä asuva Nurmijärven Sotainvalidien puheenjohtaja Sakari Peltonen
kertoo, että Nurmijärven Suojeluskunnan poikaosastoon sai liittyä 14-vuotiaana ja 16-
vuotiaana sai jo sarkatakin ylleen. Suojeluskunta edusti myös vapautta toimia itsenäisessä
isänmaassa.
– Se toiminta oli meille eräänlaisena vapauden perintönä. Punakaartihan oli aikanaan
kiristänyt isältä jyvämakasiinista viljoja. 1920- ja 1930-luvut ovat yleensä itselleni jääneet
mieleen hyvin positiivisena aikana. Maa oli hyvin yhteisöllinen. Ja kun sota aikanaan alkoi,
olivat Nurmijärven miehet silloin yhteisellä asialla.
Liputuspulmia
Huhtikuun 20. päivä oli katsottu viralliseksi pitäjän vapautuksen päiväksi. Tätä haluttiin
joissakin piireissä tietenkin juhlistaa liputuksin. Vaikka Suomen siniristilipun hulmailu
vapaan isänmaan lipputangoissa sinänsä ilahdutti suurinta osaa Suomen kansaa, merkitsisi
valkokaartien ja saksalaisten voittopäivien liputtaminen vaikeaa pyskologista ongelmaa.
Samaan aikaanhan nujertui vastapuolen valta ja samalla heidän maailmankuvansa. Maan lipun
tuli yhdistää eikä jakaan Suomen kansaa.
Kunta otti asiaan virallisen kannan vuonna 1928, kun jotkut hurjapäät olivat omine lupinensa
vetäneen lipun Nurmijärven kunnantalon salkoon. Valtuusto osoitti taas kerran viisasta
harkintaa ja päätti, tosin äänin 9 – 6, että julkiset rakennukset liputetaan vain virallisina
liputuspäivinä.
Vielä vuonna 1933 Rajamäen kansakoulun johtaja Toivo Siirilä sai 44:n henkilön nootin,
jossa nuhdeltiin koulun johtajaa kyseisen liputuspäivän laiminlyönnistä. Hän pysyi kuitenkin
valistuneesti kunnanvaltuuston hengessä: ”Löytyykö ainuttakaan niin yksinkertaista ihmistä,
joka luulee, että tuolla väkisin liputtamisella herätetään sovinnollisuutta ja keskinäistä
rakkautta, toisin sanoen, että sillä eheytetään Suomen kansaa.”
Oli hyvä asia, että ainakin pääasiassa noudatettiin maltillisuutta, sillä toisinaan ”rintamalinjat”
saattoivat kaikesta huolimatta korostua. Esimerkiksi iltamatilaisuuksissa saattoi joutua käsirysyyn, mikäli kaulassa oli punainen tai sininen solmio, aatteen värejä. Solmio-ongelmia
tuli värin ja tanssipaikan, työväentalon tai seurojentalon mukaan.
Sodan koettelemus
Nurmijärven Lotta-Svärd oli virallisesti syntynyt 1920 ja oli merkittävässä osassa pitäjän
osallistuessa sotaponnistuksiin. Samoin kuin Rajamäen Suojeluskunta myös Lotta-järjestö
itsenäistyi omaksi osastokseen. Lotat olivat uutteria ja neuvokkaita keräysten järjestäjiä.
Jotakin kuvaa kaiketi sekin, että Rajamäen Lotta-Svärd- yhdistryksen toimitila, Lottapirtti,
lienee ollut koko Suomen ainoa kyläosaston itsensä omistama talo. Lottien panosta
kotirintaman kestävyyteen ja toimintaan raskaissa rintamaoloissa ei ehkä olla vielä tänä
päivänä riittävän perusteellisesti selvitetty. Sota-aikana heitä osallistui rintamien
maanpuolustustehtävien lisäksi mm. ilmavalvontaan, lumikpukujen ompelemiseen,
tuntemattomien sotilaiden pakettien lähettämiseen ja sairaanhoitotehtäviin. Saivatpa he
vastata myös Perttulan seurantalolle lähetettyjen sotavankien muonituksestakin.
Lottaosaston sihteeri Irja Salmi muisteleekin pitäjän historiassa: ”Kaikki tuntemani lotat
olivat liikuttavan innokkaita”.
Talvisodan syttyminen 30. marraskuuta 1939 merkitsi sitä historiallisen julmaa tilannetta, että
hankittua oppia ja kuntoa oli nyt koeteltava todellisessa sotatilanteessa. Ympyrä alkoi
kuitenkin yhteiksunnallisesti sulkeutua, sillä samalla tavalla kuin suojeluskuntien alkuaikoina
suojeluskunnan tehtäväksi tuli yhdistää kansaa. Aatteelliset esteet poistuivat lopullisesti, kun
Suomen sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta totesi 15. helmikuuta, että ei ole
olemassa esteitä sosialidemokraattiselle henkilölle kuulua myös suojeluskutajärjestöön.
Toiminnallisia mittasuhteita lienee kuvannut sekin, että yhden ainoan sunnuntain aikana
suojeluskuntien ammuntoihin saattoi osallistua noin 100 000 miestä. Suojeluskunnat nähtiin
koko kansan järjestönä. Tässäkin suhteessa sosialidemokraattisen Väinö Tannerin (1881 –
1966) panos on ollut merkittävä. Vaaran hetkellä kansa on yhdistettävä, ei erotettava. Tosin
hän sai sotien jälkeen maksaa siitä vapaudellaan.
Sakari Peltonen muistelee vielä sitä turvallisuudentunnetta, jota suojeluskunta nimensä
mukaisestikin antoi pahassa paikassa:
– Kun nuori mies on sodassa, niin sitä tuntee hätää ja tarvitsisi tukea ja apua. Mutta kun satuin
näkemään vanhemman reserviläisen, jolla oli suojeluskuntamerkki, niin silloin tiesi
näkevänsä jonkun, johon pahassa paikassa turvautua. Heillä oli kokemusta ja jotakin, mihin
tukeutua. Kerran jatkosodassa olin tilateessa, kun vihollinen eräänä yönä teki väkivaltaista
tiedustelua. Olin tulenjohtaja ja konttasin pimeässä etsimässä joukkueenjohtajaa. Pimeässä
konttasi vastaan vihreäpukuinen mies, jonka tunsin Nurmijärven Yhteiskoulun rehtori Martti
Kallioksi, joka oli suojeluskuntamiehiä. Kun tunnistin hänet, niin tuli vain jotenkin sellainen
lämmin ja rauhallinen tunne. Hän sattui lisäksi olemaan joukkueenjohtajamme, joka etsi
tulenjohtajaa eli minua.
Suomi on säilyttänyt itsenäisyytensä sotien pyörteissä. On luonnollisesti väärin asettaa
sotatapahtumia sen suuremmin tärkeysjärjestykseen, sillä rintaman oli pidettävä niin
kotirintamalla kuin jokaisella sotatoimialueena olevalla lohkollakin. Talvisodan 105 päivää
ansaitsevat kuitenkin edelleen määreen ”ihme”. Vihollisen ylivoima oli moninkertainen ja
vastaavasti suomalaisten varustetaso oli kehno. Tällaisessa tilanteessa taistelutahdon merkitys
entisestäänkin korostuu. Pääasiassahan kysymys on pelon voittamisesta ja sen kanssa
elämisestä. Suojeluskuntatoiminnan ja Lotta-järjestöjen parin vuosikymmenen harjoittelutyö
ja valmistelu ei ollut mennyt hukkaan. Isänmaan vapautta olivat puolustamassa Suomen
talonpojat, työläiset, opiskelijat ja opettajat.
Kansakunta tunsi vaaran uhatessa yhteenkuuluvutta ja haki toisistaan turvaa.
Marraskuun 30. päivä 2004 Ahjolan seinään kiinnitettiin Nurmijärven Suojeluskunnan ja
Lotta-Svärdin tunnuksin varustettu muistolaatta kunnioituksesta näiden järjestöjen vapaan suomalaisen isänmaan hyväksi tekemää työtä kohtaan. Vaikka suojeluskunnat ja Lotta-
järjestöt vuoden 1944 Neuvostoliiton sanelusopimusten mukaan oli lakkautettava, niiden
henki jäi edelleen elämään ja vaikuttamaan. Suojeluskuntien lakkauttamisen sanelleen
totalitaarisen valtion itsensä osaksi tuli lakkauttaminen vuonna 1991.