Suomi on tuhansien järvien maa. Ei siis ole mikään ihme, että monet pitäjät, kylät ja
seutukunnat ovat saaneet nimensä paikkakunnan vesistön mukaan. Ihmisasustus on jo
varhaisessa vaiheessa asettunut sellaisille alueille, jotka tarjoavat mahdollisimman varman
elannon asujamilleen. Muinaissuomalaisille riistaa tarjoava metsäalue sekä kalaisat vesistöt
olivat perusedellytyksinä elossa pysymisessä.
Lieneekö kovin rohkeaa tehdä johtopäätöstä ja olettaa, että useimpien suomalaisten innostus
metsästykseen ja kalastukseen pohjautuu tällaiseen muinaissuomalaiseen vaistoon ja
toimintatapaan?
Seuraava askel asuinseudun valinnaksi oli löytää hedelmällistä maaperää, jolla erilaiset
viljelykasvit menestyivät. Ihmisrodun kehittyessä asutus vakiintui ja ravinnon perustaksi
muodostui erilainen peltojen anti, pääasiassa vilja. Kuriositeettina voi mainita, että itsensä
klassisen ajan runoilijamestari Homeros kutsui ihmistä ”viljansyöjäksi”.
Nurmijärven alueella löytyivät kaikki edellytykset ihmisen elinehtojen täyttymiseen: runsaan
kalaisat vesistöt, runsaat riistamaat ja sittemmin viljavat peltomaat. Mutta missä on se
kuuluisa Nurmijärvi, jossa Suomen suurin maalaiskunta on kasteensa saanut?
Muistojen joutsenet
Sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Niin on Nurmijärvikin, jota myös Kirkkojärveksi
kutsuttiin. Järviallas sijaitsee aivan keskellä Nurmijärven kirkonkylää. Karkeasti sen voi
sanoa olevan sen suuren peltoaukean, joka avautuu kirkon edustalla. Antturintieltä sen näkee
vielä lähempää. Sen voi halutessaan nähdä järvenä, mutta sen voi nähdä myös kuivattuna
vesialueena, joka kasvaa nyt hedelmällisesti runsasta viljasatoa. Mielikuvissa lainehtii siis
vesi ja todellisessa maisemassa vilja. Tosin hiukan sadun ja tarun omaiseen tapaan saattaa
järvikin joskus ”ilmestyä”. Viimeksi tämä ihme oli nähtävissä keväällä 1999. Entisen
järvialtaan vedestä vapaana pitävä pumppulaitos oli seisautettu ja vesi valtasi aukeansa.
Kirkonkylässä saatiin sinä keväänä ihastella myös toista ilmestystä, jonka muodostivat
kymmenet joutsenet paluumuuttonsa aikana. Nämä uljaat valkeat linnut saivat pitkästä aikaa
liplutella räpylöitään Nurmijärvessä ja samalla kertoa uudemmille sukupolville ja asukkaille,
että täällä, keskellä kaunista Nurmijärveähän se järvi on.
Kirkkojärvi-nimitys johtui tietysti järvelle katselleesta kirkkorakennuksesta. Tosin kirkon ja
järven välissä oli toinenkin merkittävä rakennus: Suomen ensimmäinen lääketehdas, jonka
apteekkari Albin Koponen (1858 – 1917) oli vuonna 1899 saattanut alulle. Se oli oikeastaan
järven rannassa, ollen sekin jo kokonaan maisemasta kadonnut.
Kaunis ja eliörikas järvi
Nykyisen Kirkkotien ja Ojakkalantien risteyksen alueella, Pukkilan kulmalla, on aikoinaan
sijainnut Aleksis Kiven (1834 – 1872) isoisän, Antti Juhana Stenvallin, mökki. Professori ja
Aleksis Kiven Seuran pitkäaikainen puheenjohtaja Hannes Sihvo (1942 – 2003) kartoitti
elämäntyönään Kiven vaiheita. Hänen kokoamassaan vihkosessa nurmijärveläisistä
kulttuuripaikoista löytyy maininta, että kyseisen mökin kivijalan rauniot ovat vieläkin
näkyvissä Ylöstalon taloryhmää vastapäätä. Kertomatietojen mukaan tämä entinen merimies
toimitteli mökissään paikkaräätälin virkaa ja kalasteli kesäaikaan läheisessä Nurmijärvessä.
Rehevä ja ruhorantainen kun oli, lienee järven nimikin asettunut siitä johtuen.
On perin mahdollista, että tämä lapsuuden maisemiin kuulunut järvimaisema on ollut
inspiroimassa Kiven ”Sunnuntai”- runoa:
”Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistoss´
ja allamme kimmelsi järvi
paisteessa auringon.
Ja loiskelit Ahtolan immet
kultaisell´ santarannall´.
Sen toisella rannalla seisoi
temppeli korkea,
siell´kuulimme virsien veisun
ihanast´ huokaavan,
ja viimein, kuin jumalten maasta,
temppelin kello pauhas.”
Laaja ja kaunis järvi ei innoittanut yksinomaan lyyrikkoja. Tiedemiehillekin järvi tarjosi
suuren ja haasteellisen lähteen. Aikansa huomattavin luonnontieteilijä Kaarlo Eemeli
Kivirikko (1870 – 1947) s. Stenroos, väitteli tohtoriksi 21. toukokuuta 1898 Nurmijärven
pieneliöstöstä. Väitöskirjan nimi on ”Das Thierleben im Nurmijärvi-See”. Väitöskirjassa
luetellaan kaikkiaan 460 eläinlajia, joista 30 oli eläintieteelle uutta. Nurmijärven kalalajeja
olivat ahven, kiiski, hauki, made, lahna, sorva, särki ja lahnasärki sekä kala, joka
nurmijärveläisessä kielessä tunnettiin nimellä ”porho”. Tämä kala tunnetaan paremmin
nimellä pasuri.
Kivirikko itse oli syntynyt Helsingissä, mutta suku pohjautui Nurmijärveltä. Kesät vietettiin
aina järven eteläisellä rannalla, Simonsbergin rantahuvilassa. Tässä samaisessa lapsuuden
kesäparatiisissa sijaitsi myöhemmin tulevan tohtorin ja tiedemiehen tukikohta, kun hän laati
tutkimuksiaan väitöskirjaansa varten.
Kivirikko tutki myös Nurmijärven alueen linnustoa. Järveä pidettiin myös merkittävänä
lintujärvenä, jonka ruovikko tarjosi niin muuttomatkallaan oleville kuin sinne pesiville
linnuille suojaa ja ravintoa.
Kalaa ja rehua
Nurmijärveläinen vanha rouva Naima Orasniemi (1889 – 1970) muisteli vuonna 1966
Terho Itkosen ja Pekka Lehtimäen nauhoittamalle ja sittemmin Suomen kielen
nauhoitearkistoon tallennetulla nauhalla Nurmijärveä. Päällimmäisenä oli muisto kauniista ja
kalarikkaasta vedestä.
-”Kyllähä se oikee kaunis oli vissii siihen aikav viäl ku siin oli vettä mut sittehä se rupi (…)
kasvaa semmost kahilaa ja paljasta ruahoo et se lopult meni ihan umpee. Ei siäl olluk ku
pikkunen silmä enää keskellä vettä sitte. Tai kyllä siäl vettä oli vähä mutta se kasvo semmost
ruahoo.
Vanha emäntä hiukan kaihosi kadonnutta järvinäkymää, sillä se oli hänestä hyvin kaunis ja
koko kirkonkylän ilmekin oli kokonaan toinen. Itse asiassa hänen mielestään järvi olisi
pikemminkin pitänyt jopa kunnostaa ja puhdistaa. Hänen muistinsa kertaamana aikana
järvestä sai myös tärkeää ruoan lisää, sillä järvi antoi pyytäjilleen isoja ahvenia ja haukia sekä
jokusen lahnankin.
Kala tarjosi yleensäkin ottaen entisaikojen nurmijärveläisille tärkeän ruoan lisän, sillä
suolattuna se oli varsinkin talviaikaan lisänä ja vaihteluna varastointiin ja säilömiseen
perustuvassa ruokataloudessa. Jotkut kalastivat pysyvillä pyydyksillä, jolloin kalaa oli tarjolla
kaiken aikaa myös tuoreeltaan.
Järvi osattiin hyödyntää myös karjatalouden tarpeisiin. Vesioikeutta omistavat talolliset
niittivät veneisiin kortetta, joka koottiin suoviin myöhemmin, vaikkapa talvella pois
kuljetettaviksi.
Matalan veden aikana talojen väki lähti sirppiensä kanssa kokoamaan tätä arvokasta
rehuainesta, joihin lehmien tiedettiin olevan mieltyneitä ja minkä uskottiin edistävän
maidonantia.
Koska Nurmijärven seurakunnalla oli vesioikeutta runsaasti, se saattoi huutokaupata näitä
niitto-oikeuksia halukkaille.
Järviruokoa keräämällä saatiin talteen myös korren päässä olevia röyhyjä, joita kerättiin
tyynyjen ja patjojen täytteiksi. Tähän nyppimiseen saivat lapsetkin osallistua.
Iloksi ja huviksi
Järven rehevöityminen oli kuitenkin vääjäämätöntä. Uiminenkin alkoi olla jo perin hankalaa,
sillä ruovikoituva järvi oli todella muuttumassa kalavakasta rehuaitaksi. Kaislikossa
uiminenkin tapahtui kaikkein parhaiten veneen jäljessä, jolloin kaislamuurit olivat jonkin
aikaa painuneina sivuille.
Kun Maanviljelyspiiri oli järven syvyyttä luodannut 1923, oli veden syvyys pääosin vain 80 –
90 cm.
Talvella järvi kuitenkin jäätyi aavaksi jäätiköksi, joka tarjosi paljon huvia Nurmijärven
pitäjäyhteisölle. Jo vuonna 1899 nuorisoseura oli järjestänyt tiettävästi ensimmäiset pitäjän
hiihtokilpailut Nurmijärven jäällä. Matka oli 10 kilometriä.
Joskus 1920-luvulla järjesti apteekkari Einar Huikuri vaimoineen kyläkunnan lapsille
luistelukilpailut ja tätä tarkoitusta varten oli aurattu jäälle luistinrata. Innoittajana lienevät
toimineet apteekkariperheen omat kolme lasta. Antturin ja apteekin rantamille ryhdyttiin
talkoovoimilla ylläpitämään luistinrataa, jotta kaikilla halukkailla olisi tilaisuus harrastaa
tätäkin talviulkoilun iloa.
Oman lisänsä toi myös napakelkka, jota tosin tarvittiin aina vuoroonsa yksi aikuinen ihminen
pyörittämään. Palkkana vaivannäöstä oli nurmijärveläislapaisen iloinen kiljunta ja yleinen
hyvä mieli, jota tällainen talvinen yhteiselo muassaan toi.
Jään alla olevan, usein jo pohjamutaansa saakka jäätyneen, järven aika alkoi kuitenkin jo
käydä vähiin. Oman naulansa arkkuun löi vielä sekin, että mitä ilmeisimmin Rajamäen
viinatehtailta jokea myöten järveen päässyt jäteaines oli hävittänyt huomattavasti järvessä
vielä tavattuja arvokaloja. Sen lisäksi järvi aiheutti tulviessaan jatkuvaa haittaa ympäristön ja
laskujokiensa varrella oleville niityille ja pelloille. Tätä oli jatkunut jo pitkään.
Järvi kuivuu verkalleen
Nurmijärven kuivattamisprosessin alkulähteet ulottuvat yli sadan vuoden taakse. Uudenmaan
ympäristökeskuksen arkistoista löytyy asiakirja, joka käsittelee katselmusta Nurmijärven
kuivattamiseksi 24. päivä elokuuta 1897. Katselmuksen suorittaminen oli sovittu ja päätetty
edellissyksynä, 17. päivä syyskuuta 1896. Tässä yhteydessä Nurmijärveä kutsuttiin
Kirkkojärveksi.
Katselmuksessa oli havaittu, että itse järven sekä Kylä- ja Luhtajoen varsilla on kaikkiaan
288,5 hehtaaria veden vaivaamaa niittymaata. Kuitenkin järven kokonaan tapahtuvaa
kuivattamista pidettiin liian kalliina hankkeena. Niinpä Luhtajokea päätettiin siivota, jotta
veden virtaus olisi tehokkaampaa. voimin 2. päivä joulukuuta 1908. Tällöin todettiin,
että joki oli vielä siivoamatta. Nyt päätettiin selvittää kustannukset, jotka koituisivat, jos
siivoushanke tehtäisiin niin perinpohjin, että nousuvesiongelma häipyisi tai jos järvi sittenkin
kokonaan kuivatettaisiin. Nyt päätettiin selvittää myös mahdollisuutta saada kruunun
avustuksia hanketta varten.
Koska Suomen ja maailman historia eli juuri kuohunta-aikaansa, eteni hanke oikeastaan vasta
26. heinäkuuta 1920, jolloin maaherra antoi päätöksen Nurmijärven vesistön vedenpinnan alentamisesta ja laskemisesta. Vuoden 1908 kokouksen jälkeen olivat maailmaa keikutelleet yleisen epävarmuuden, Venäjän vallankumouksen, ensimmäisen maailmansodan ja meillä
vielä sisällissodan myllerrykset kaikkine seuraamuksineen. Nyt päästiin kuitenkin lainojen ja
avustusten turvin toimeen. Kyösti Kallion maatalousministerinä johtaman ministeriön
avustuspäätöskin saatiin 12. tammikuuta 1922.
Saman vuoden kesänä työt olivat Numlahden koskella jo täydessä käynnissä. Ja saman
vuoden aikana jo riideltiin Numlahden kartanon koskimyllyn korvauksista. Koskessa oli
vesivoimala ja myllyjä, joten näille tuli suorittaa korvauksia. Tietenkin tyytymättömyyttä
ilmeni ja riita oli valmis.
Ensimmäiset vesijättömaan jakokirjat saatettiin kuitenkin päivätä 1929 ja 1930.
Ja taas työ hidastuu
Kuivatuksen toinen vaihe ajoittuu vielä dramaattisempaan historian ajanjaksoon kuin
edellinen, vuonna 1908 pidetty kuivatuskokous. Se ajoittui huhtikuun 4. päiväksi 1938.
Maailmansota kyti Euroopassa jo täyttä roihua ja talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939. Niinpä
Neuvostoliiton pommikoneet erehtyivätkin vielä uudenvuoden aattona 1939 luulemaan
Nurmijärven jääpeitettä lentokentäksi. Tätä heidän propagandakoneistonsa kehuskeli ja
suomalaiset vihollisen erehdystä ilkkuen naureskelivat.
Vuonna 1941 suunnittelutyö kuitenkin jatkui. Tarkasti harkittiin erilaisten pengerrysten ja
patojärjestelmien avulla tapahtuvaa kuivattamista ja laskettiin hankeen tuomia etuja. Koko
hyötypinta-alaksi laskettiin saavutettavan peräti 519,6 hehtaaria. Itse järven pinta-ala
korkeamman veden aikana oli noin 135 hehtaaria. Nousuveden vahinkojen poistumisesta
johtuva hyötyala oli siis melkoinen motiivi koko hankkeessa. Lisäksi laskuveden aikainen
hajuhaitta ja seisova vesi epäterveellisine vaikutuksineen oli myös konkreettinen haittatekijä,
joka haluttiin poistaa.
Uusi peltoala oli välttämättömyys
Kuivatustöihin päästiin toden teolla vasta sodan jälkeen, vuonna 1945. Valtion panos on sekin
nyt merkittävä. Ennen sotia ja sotien aikana Suomi oli riippuvainen elintarvikkeiden
tuonnista. Sodan lopputuloksena menetettiin omasta viljelyalasta huomattava osuus, joidenkin
laskelmien mukaan neljännes. Menetysten lisäksi maahan sijoitettiin noin 400 000 karjalaista
evakkoa. Nurmijärvelle heitä saapui 27:stä eri kylästä Viipurin seudulta. Peltomaan tarve oli
suorastaan huutava. Asustushallitus ja maataloushallitus tekivät rahoituspäätökset asian
tiimoilta jo tammikuussa 1945.
Työ oli haastavaa ja hankalaa. Järven eliöstö tarjosi aiheen tieteelliseen väitöskirjaan, mutta
niinpä tarjosi kuivatusvaihekin.
Koska laskujokien pengerrysvaihe aiheutti sortumineen ja maan liukumisineen suurta vaivaa,
sai professori Kalle-Heikki Korhonen Uotilassa, Raivan kohdalla, tapahtuneesta
pengerryksen sortumasta aiheen tohtorin väitöskirjaansa. Hänen väitöstilaisuutensa tapahtui
1962 ja väitöstyön nimi oli ”Liukumalla tapahtuvista vesiväylien sortumista ja niiden
ehkäisyyn käytetyistä menetelmistä”. Nurmijärvestä ammennettiin siis kohtuullisesti
tieteellistäkin tutkimusta.
Veden pinta laski, pohjaa ruopattiin ja vettä ohjattiin pois. Silti saatettiin vielä sodan
jälkeenkin ruoan lisäksi onkia matalasta vedestä ruutanaa.
– ”Sotien jälkeen koottiin vielä järvestä kortta ja kalastettiin ruutanaa. Kun sota-aikaan
kalaakin oli niukasti, niin ruutana oli suorastaan herkkua. Sitä vaan ihan pannulla
paistettiin”, kertoo nurmijärveläinen Kerttu Jokinen.
Lopulta vesi oli häädetty pois ja viimeinen maanjaon mukaan määritelty rajakivi asetettiin
paikoilleen 1952. Entinen järvi oli jaettu kylän tilallisten kesken maanomistusten mukaisesti.
Uutta peltomaata oli kuitenkin vielä raivattava ja työstettävä. Osa epäröi ja pelkäsi maan
vetisyyttä. Osa käyttikin peltoalaansa aluksi karjan ja hevosten laiduntamiseen. Ensimmäisenä
työhön ryhtyi Reinikkalan isäntä Kaarlo Handolin. Oja-auraa vedeltiin 5-7 tonnin painoisella
telaketjukoneella. Pian muut seurasivat esimerkkiä. Ensimmäiset hevospelit menivät pellolle
1955. Pelto lainehti nyt kauraa. Alkuvuosien tuhannen kilon hehtaarituotot kohosivat 4,500
kiloon hehtaarilta. Peltomaa todettiin erinomaiseksi. Maa on hedelmällistä eikä vesi siellä
seiso. Edes kevään 1999 tulva ei haitannut vuoden viljelytyötä.
Siellä lainehtii teräinen vilja
Pienellä mielikuvituksen ponnistuksella kauniissa peltoaukeassa voi edelleen nähdä
lainehtivan järven. Diplomi-insinööri Heikki Pukkilan toimittamasta kirjasta ”Järvestä vilja-
aitaksi” voidaan kuitenkin löytää ne realiteetit, miksi järvi aikoinaan kuivattiin, vaikka se niin
perin kaunis ja viehättävä tavallansa olikin. Aloitteellisuutta järven palauttamiseksi veistön
muotoon on virinnyt. Vuonna 1984 tehtiin Tampereen Teknillisessä Korkeakoulussa alustava
suunnitelma järven uudelleenrakentamiseksi. Tutkinnassa oli kaksi vaihtoehtoa, joista toinen
oli 12 hehtaarin vesialue ja toinen viiden hehtaarin lampi. Keskisyvyydet olisivat näissä
vajaan kahden metrin luokkaa.
Tavallaan historia toistaa itseään, sillä jo kuivatusvaiheen toisessa kokouksessa Nurmijärven
kirkkoherra Kosti Kankainen (1894 – 1979) oli pitänyt suotavana, että jokin pieni osa
järvestä pengerrettäisiin tekolammikoksi. Tämä tulinen hengen mies osoitti siis omaavansa
ainakin jossakin määrin myös esteettistä silmää.
Aika ja mitä ilmeisimmin myös EU:n maatalouspolitiikka tulevat näyttämään, toteutuuko
kirkkoherra Kankaisen ja Tampereen Teknisen Korkeakoulun ajatus jonkinlaisesta
vesialueesta Nurmijärven vanhassa järvialtaassa.