Ennenvanhaan saatettiin kuolleista todeta kauniisti, että nämä ovat siirtyneet sinne ikuiseen jouluun.
Se oli kiistämättä kaikkein onnellisin ja toivotuin olotila, ajanjakso ja vuoden aika. Ikuisesti
kestävänä se siis vastasi hyvinkin odotuksia autuaasta olosta.
Joulu ja sen puitteet ovat kautta aikain muodostaneet poikkeuksellisen juhlallisen ja jopa
yltäkylläisen ajanjakson. Joulun aika oli entisaikojen maalaistalouksissa myös eräänlainen
vuosiloman edeltäjä. Sen ajanjakson puitteissa sai oikein luvan kanssa levätä ja nauttia työn
tuloksista.
Eipä siis todella ole mikään outo asia, että taivaan autuutta verrattiin nimenomaan joulun juhlavaan,
pulskeaan ja rauhalliseen aikaan.
Joulu on korostetusti kristikunnan juhla. Koko kirkkovuosi kiertyy juuri joulun ympärille ja siinä
mielessä voi leikillisesti ajatellakin, että koko elämän kaari on yhtä joulua ja sen odotusta. Jouluhan
on juhlista jaloin.
Kun joulusta tuli joulu
Historian tutkimuksen mukaan Rooman piispa, paavi, Liberius vietti joulua enimmäistä kertaa
joulukuun 25. päivä vuosien 354 ja 360 välillä. Syy oli ainakin jossakin määrin poliittinen. Kirkko
halusi tällä juhlalla korostaa sitä, että joulu vietettiin juuri Vapahtajan syntymäjuhlana. Kirkkoa oli
kolhinut juuri uskonopillinen riita. Lisäksi oli uutta oppia tehtävä ihmisille tutuksi ja se onnistui
parhaiten, kun juhla-ajaksi valittiin jo pakanauskonnoillekin tuttu ajanjakso. Roomalaisethan olivat
samaan aikaan viettäneet omia saturnaalejaan. Pohjoisessa talvipäivän seisaus oli lupausta valosta ja
pitenevästä päivästä. Silloin ”hjul”, auringon kehrä, alkoi kohota. Sana joulu lieneekin muuntunut
tuosta kantasanasta, joskin joulu tarkoitti alunperin nimenomaan juhlaa.
Kaikenkaikkiaan joulu on aina ollut juhlan ja valkeuden juhla-aikaa. Tämä näkyi luonnollisesti
myös ruokajärjestyksessä, jonka tuli olla niinikään tavallisesta arjesta runsaampaa ja juhlavampaa.
Sanoisimmeko peräti, että jouluisempaa.
Hämäläisistä sananparsista tämä kuuluu kansan äänellä vaikkapa seuraavasti: ”Kun on joulu niin on
joulu, pannaan molemmat silakat pöytään”. Runsauden tuntu oli koottava siis vaikka vähäisistäkin
varoista. On syytä muistuttaa, että tuntemamme joulupöydän pulskimmat antimet eivät ole
kovinkaan vanhaa perua, vaan vaurastumisen myötä porvaris- ja säätyläispöydistä kansan pirtteihin
kulkeutuneita.
”Kun on joulu, niin on joulu, paista, akka, toinenkin silakka.”
Ja vielä: ”Saaman pitää jouluna piimää, vaikka saappaassa kirnuttaisiin.”
Mikä on ”oikeaa” jouluperinnettä?
Joulun juhla on sikäli kiitollista aikaa, että sen perinteisiin voi helposti liittää uusiakin tapoja. Perin
harva juhla, jota kutsumme perinteiseksi ja vanhanaikaiseksi, on niin avosylin ottanut vastaan uusia
piirteitä itseensä. Kun vaikkapa nykyistä joulukinkkua ajattelemme perinteisenä juhlaruoan
runkona, niin pitää muistaa, että reilu sata vuotta sitten tavallisella torpan asujamistolla ei suinkaan
aina ollut varoja tällaiseen sianliikkiöön edes juhla-aikoina. Ja taas: muinaisaikoina saatettiin uhrata
urossika sen kunniaksi, kun päivä alkoi taas pidentyä. Perinteisyys on siis perin juurin laaja ja
suhteellinen käsite.
Se täytyy kuitenkin todeta, että muutokset ovat tapahtuneet hitaasti ja lähestulkoon ”varkain”.
Uudet asiat ovat tulleet miltei yksi kerrallaan ja jopa pieninä osina.
Joulun yhteisöllisyyttä ja perheen yhteyttä korostavassa vietossa uskottiin myös edesmenneiden
sukupolvien osallistuvan tähän suureen juhlaan. Niinpä heillä oli aikansa saunoa ja olla mukana
joulupöydässäkin. Tällöin oli tärkeää, että nämä menneiden sukupolvien henget saattoivat tuntea
joulupöydän antimet omikseen; niiden oli oltava tuttua ja tunnettua jouluherkkua.
Kun kaikki itse tehtiin
Maatalouden jouluvalmistelut alkoivat varhain. Rahavarallisuutta käytettiin vain
välttämättömimpään, joten suurin osa kaikesta jouluna tarvittavasta hankittiin ja tehtiin itse.
Vaikka työtä ja vaivaa olikin paljon, ei se intoa ja tunnelmaa suinkaan haitannut. Koko
talonpoikaisen elämänmenon kulmakivi oli yleensäkin ahkeruus ja toimeliaisuus. Laiskuus oli
suorastaan pahe. Näin ollen joulun teettämä kiire pikemminkin innosti kuin rasitti kansaa. Tosin
liian verkkaisesta työtahdista saattoi olla seurauksena jonkin jouluherkun, kuten vaikkapa voin
puutetta joulupöydästä.
Toisaalta jouluna juuri ruoasta ei saanut missään tapauksessa tulla puutetta. Jos jouluna ruoka olisi
loppunut, se olisi heijastunut ruoan vähyytenä koko seuraavana vuonna.
Naisten osuus joulujen onnistuneessa valmistelussa oli huomattava, sillä erilaisten ruokien
valmistelu ja leipominen jäi juuri heidän osalleen. Eikä yksin syötävien, vaan myös juotavien.
Joulusahdin tekoon oli varattava hyvinkin päivän verran aikaa, ja mitäpä olisi joulupöytä vailla
kynttilöitä. Niihin tarvittava tali oli saatu otettua talteen jo teurastuksen yhteydessä.
Kun joulu ajoittui Tuomaan päivän ja Nuutin päivän väliseen ajanjaksoon, lausuttiin juuri Tuomaan
mukana tulevaksi kaiken jouluna tärkeän tarpeiston:
”Tule meille Tuomas kulta,
olkikimppu olkapäällä,
sianliikkiö sivussa,
niskukakku kainalossa,
juustonpruntti povessa,
pitkä kynttilä kädessä.”
Luettelossa eivät ole esimerkiksi sokeri ja kahvi, jotka olivat selkeästi ostotavaraa. Muu tuotettiin ja
tehtiin itse ja omalla taidolla.
Sahtia joulunviettoon
Paloon eli Palojoen kylästä ollut Hulda Ahlstedt (1889 – 1975) syntyi oikeastaan niin
nurmijärveläiseksi kuin syntyä voi. Huldan vanhemmat ostivat jo tämän synnyinvuonna Ojakkalan
talon. Päärakennus on vuodelta 1834 ja vanhimmat tilan rakennukset peräti 1700-luvulla
kohonneita. Nimenomaan Ojakkalaa pidetään Aleksis Kiven ”Seitsemän veljeksen” kotitalon
esikuvana. Hulda itse eli suuren osan ikäänsä naimattomana taloon kuuluneessa erillisessä mökissä,
joka jäi 1950-luvulla hiukan eristetyksi, kun pihapiirin halki vedettiin Hämeenlinnan tie. Tuota
etäämpänä ollutta mökkiäkin on pidetty veljesten tarinaan kuuluvana ”Venlan mökkinä”.
Hulda Ahlstedt varttui siis perinjuurin vahvasti Nurmijärven hengessä ja kartutti osaamistaan mm.
talouskoulua käymällä. Hän toimikin osaavana pitokokkina. Joulusahdin valmistus oli hänen
mukaansa arvokas ja tärkeä jouluvalmistelu. Sahti oli joulun juhlajuomaa.
Hulda Ahlstedtin kuvaus sahdin teosta on tallennettuna Suomen kielen nauhoitearkistoon ja Terho
Itkosen ”Nurmijärven murrekirjaan”.
Sahti syntyi siltä, joka konstit osasi. Syksyllä valmistettuja maltaita jauhettiin ja laitettiin reippaasti
– ”oikee semmonen roppakaupalla. Ei niitten kansa oltu nuukia” – suureen tiinuun. Maltaita
ryhdyttiin imellyttämään kuumalla vedellä ja hyvässä lämmössä.
– ”Sitä vähitellennsinnes sitte imellytettii ja haudottii. Ja siin oli sitte (…) peitettä päällä, tätkit ja
fällyt ja kaikki mitä talosta löyrettii että se pysy siäl umpinaisena, ja nii se sitte imelty.”
Vahvaa vaan ei liian vahvaa
Nyt sai sahdin aines käydä peitteensä alla oman aikansa kotoisessa lämmössä. Seuraava tarkkuutta
vaativa operaatio oli sahdin valuttaminen kuurnaan, jossa itse jalo juoman aihe suodatettiin
jatkotoimia varten.
Kuurnassa oli pohjalla puurimoista laadittu ritilä, joka edelleen peitettiin mahdollisimman suorilla
rukiin oljilla. Päällimmäisenä oli vielä katajanoksia. Koko rakennelman päälle valutettiin nyt sahdin
aihio, joka puolestaan valui kuurnan alareunassa olevasta tapinlävestä kirkkaana saaviin.
Nyt alettiin juoman alkua taas suuressa padassa kuumentamaan. Ja sen perästä jäähdyttämään ja
käyttämään. Tällöin sai sahdin valmistaja olla perin tarkkana, jotta valmistus onnistuisi toivotulla
tavalla.
– ”Ja sit sitä ruvettii hiljallee käyttämää. Mut siim piti niim piäni einep pistää sitä hiivaa. Se alettii
semmosest piänest tilkkasest ihan. (…) Kattokaa ku se oli niin voimakast, niin jos se ois päässyk
kovaav vauhtiin nin se olis menny talon ovest ulos. Ei se olis pysynny enää misää.”
Lopulta käymisvalmis sahti pantiin tiiviiseen tynnyriin odottamaan suurta juhlaa ja nauttijoitaan.
Sahtia ei Hulda Ahlstedtin mukaan juotukaan laseista, vaan kaksikorvaisesta kannusta.
– Se oli semmonen, sihen aikaa sanottii pläkkituappi.”
Perunalimppua ja looraa
Joulupöytään kuului myös perunalimppu, joka sekin edellytti huolellista etukäteistyötä. Hulda
Ahlstedt kertoi tämän kuitenkin olleen helppoa, sillä olihan hän kokenut pitokokki, maatalon tytär
ja kokenut leipojanakin.
– ”No, se on ja semmone yksinkertane laitos ku sen osaa.”
Ensimmäiseksi keitettiin perunat, jotka muhennettiin huolellisesti kokkareettomaksi taikinaksi.
Vanhaan aikaan perinteisellä nuijalla survoen työ edellytti tekijältään paitsi huolellisuutta ja
kärsivällisyyttä, hyvin vahvaa käsivoimaa. Leipomuksia tehtiin yleensä myös isommalle väelle,
joten kyse ei ollut mistään pikkuaskareesta, vaan aivan todellisesta työstä, mutta olihan joulukin
tulollaan.
Perunasoseen sekaan lisättiin hiukan jauhoja ja haaleaa vettä. Seos sai imeltyä seuraavaan päivään,
jolloin ryhdyttiin leipomaan.
Ojakkalan talossa valmistettiin paljon muutakin. Liha kypsyi uunissa, mutta pyhäruokaa tarvittiin
vielä paljon muutakin, alkuruokaa myöten:
– ”No se oli se salaatti sitte tiätystis sellasena alkuruakana. (…) Sehän on Nurmijärvelläki semmone
yleinen se perunasalaatti.”
Perässä tulivatkin sitten ”loorat” eli erilaiset laatikot. Oli perunalooraa, lanttulooraa ja jopa
makaroonilooraa, jota Hulda muisteli saaneensa jo pikkutyttöaikoinakin maistaakseen jouluruokana.
Puuroo ja feskunasoppaa
Suolaisen ruoan päätteeksi oli makean aika. Joulupuuroa oli keitetty harvinaisemmasta aineksesta
eli riisistä. Olihan puuronkin erotuttava juhlan pyhinä tavallisesta kotimaan viljaisesta puurosta.
Toinen erikoisempi pöydän anti oli hedelmäsoppa, eli ”feskunasoppa”. Maun ja mieltymyksen
mukaan saatettiin nämä jälkiruokaherkut syödä joko erikseen taikka yhdessä, maidon kera taikka
ilman.
Ja kun joulu oli, niin yölläkin sai syödä. Useassa paikassa jouluruoat saivat olla yönkin ajan
pöydässä, toki hiukan peitettyinä, mutta kaikkien nautittavissa. Sielun ja ruumiin levon lisäksi
molempia sopi pyhien aikana ravita tavallista runsaammin.
Vuoden suurinta juhlaa ja maatalojen lepoaikaa kruunasivat oman maan antimet, emäntien itse
valmistamat ruoat ja leipomukset sekä harras tunnelma, joka yhdisti kansakunnan eri säädyt ja
sukupolvet vuoden suurimpaan juhlaan.