Nurmijärven seurakunnan kirkkoneuvosto kokoontui, ainakin kirkon omien kirjojen mukaan,
viimeisen kerran ennen Suomen itsenäistymistä 2. päivänä joulukuuta 1917. Elettiin ensimmäisen
maailmansodan loppupuolta, joka oli tuonut omat vaivansa ja vastuksensa Suomeenkin. Yleisen
epävarmuuden lisäksi inflaatio, elintarvikepula, poliittinen kuohuminen sekä kaikkinainen puute
tekivät elämän hankalaksi, jopa monelle kurjaksi.
Kirkkoneuvostollakin oli listallaan vain yksi ainoa asia: onko varaa kirkon valaistukseen jouluna?
Pöytäkirja toteaa ”kynttelien” hintojen kovasti kohonneen. Nurmijärven kirkko on iso ja
kynttilöiden tarve joulun kirkkauden juhlaan siis suuri. Sähkölaitoshan perustettiin vasta seuraavan
vuoden kesänä, 29. heinäkuuta 1918. Kirkko oli vielä perin etäällä katkaisijan takana olevasta
valaistuksen loistosta.
Yksimielinen päätös joulukuun 2. päivä kuitenkin oli, että kirkko valaistaan jouluksi. Vuoden 1917
joulukirkon valkeus jäi monelle nurmijärveläiselle elämänsä viimeiseksi valkeuden, rauhan ja
sovittavan pelastuksen juhlaksi. Nuori kansakunta joutui heti alkuvuodesta olemassaolonsa
historian synkimpään kurimukseen, veljessodan pyörteeseen. Ainoa valon lähde olikin tuona aikana
monelle nurmijärveläiselle juuri kirkko.
Aluksi maan vallan ja hallinnon ottanut punakaarti ja Kansanvaltuuskunta jäi keväällä 1918
tappiolle. Suomeen saapui saksalaisia joukkoja, kreivi Rüdiger von der Goltzin (1865 – 1946)
”Itämeren divisioona” sekä Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä. Nurmijärvi vapautettiin
punaisten hallinnosta 20. päivä huhtikuuta 1918. Isku oli syvä ja viha voittamaton, kuten ”Jääkärin
marssikin” kertoo. Nyt pelkäsivät punakaartissa ja punaisten hallinnossa toimineet. Nyt osa
kansalaisista sai pelätä valkoisia käsivarsinauhoja.
Nurmijärvi oli helppo vapautettava
Saksalaisjoukkojen saapuessa Suomeen, oli punaisten asema jo ilmeisen toivoton. Suurin osa
johtajistakin oli jo siirtynyt tai hyvää vauhtia siirtymässä kohden Viipuria ja siitä edelleen rajan yli
Venäjän puolelle. Luonnollisesti tällainen ei mitenkään ainakaan lisännyt tavallisen rivimiehistön
taistelutahtoa. Mielialat alkoivat muuttua paniikinomaisiksi.
Punaisten eräs suuri heikkous oli myös siinä, että varsinkin loppuvaiheissa punakaartiin pakotettiin
miehiä aseilla uhaten. Kirkonkylässähän tämä johti punaisten kannalta täydelliseen fiaskoon, kun
joukko aseisiin pakotettuja nuoria livisti metsän pimentoon ja alkoi tulittaa punaisia saaden aikaan
paniikin ja joukkopaon. Samalla todennäköisesti vältettiin hävitystyö, johon kerrotaan punaisten
johtajien valmistautuneen. Ja vielä pohdiskelua jatkaen: tämä lopulta säästi punaisten henkiä
jälkeenpäin tapahtuneissa kosto-oikeudenkäynneissä.
Nurmijärven pitäjän historia kertoo, että muutamia kahakoita kuitenkin syntyi punaisten ja
saksalaisten välillä. Klaukkalan Vaskomäellä saksalaiset ampuivat kolme punakaartilaista. Punaiset
lienevät eksyneet joukoistaan ja harhailivat maastossa. Holmassa syntyi uusi kahakka, jolloin
saksalainen Gustav Zapf kaatui. Myöskin Tuusulasta Nukarin puolelle tulleet saksalaisjoukot
joutuivat laukaustenvaihtoon. Tässä kahakassa kaatui myös yksi saksalaissotilas ja yhdeksän
punakaartilaista. Zapf siunattiin sittemmin Nurmijärven hautausmaalle ja hänen haudalleen
pystytettiin 20. huhtikuuta 1923 komea muistokivi suurella juhlallisuudella. Hänestä tuli tavallaan
Nurmijärven vapauttajien symboli, jota siinä ominaisuudessa haluttiin kunnioittaa.
Lopputaisteluiden seurauksena kuitenkin oli taas kerran yleinen hämminki ja paniikki. Nummelan
parantolan alueella punaiseen väestöön kuuluvat, siis punakaartiin kuuluneiden perheenjäsenet,
pakenivat kostotoimien pelossa metsiin. Tähän sekalaiseen joukkoon liittyi jonkin verran varsinaisia
punakaartilaisiakin, joiden sota oli hävitty. Parantolan johtaja, tohtori Axel von Bonsdorff on
kertonut jälkeenpäin, että jotkut parantolan piiat toimittivat tälle väelle ruoka-apua. Seurauksena oli tosin potkut, mutta auttajia ilmeisesti riitti muussakin väestössä. Jotakin hellyttävää on siinä
nurmijärveläisessä ja suomalaisessa toimintatavassa, että samat ihmiset auttelivat nyt
punapakolaisia, jotka olivat autelleet valkopakolaisia pari kuukautta aiemmin. Sotahan tunnetusti
nostaa esiin ihmisluonteen pahimmat ja sankarillisimmat piirteet.
Toisen vapaus, toisen tuska
Pian itse sotatoimien laannuttua vallitsi hetken rauhallinen aika. Maa ravisteli itseään hereille kuin
haavoittunut eläin, joka kohottautuu uudelleen, mutta haparoiden jaloilleen. Järjestyksen
vakiintuessa alettiin nyt vaatia rangaistuksia. Punaisethan olivat kapinoineet laillista esivaltaa
vastaan. He olivat murhanneet ihmisiä. Oli varastettu omaisuutta. Oli kielletty uskonnonopetuskin.
He olivat pitäneet ihmisiä pelon vallassa. Olivatko peräti jumalattomuudessaan vallan Perkeleen
asialla? Kaikkea tätä punaisten, tai ”punikkien”, väitettiin tehneen. Pitkin maata ja maakuntaa levisi
toinen toistaan värikkäämpiä kertomuksia. Kun punaisten propaganda väitti ennen sotaa, että
porvarit ovat kätkeneet leivän, niin yhtä pidäkkeetöntä oli nyt taistelunsa hävinneiden suoranainen
demonisoiminen.
Ja sitten kuin naulana arkussa: nurmijärveläisiä miehiä oli ollut taistelutehtävissä ruotsinkielisellä
Kirkkonummella. Ruotsinkielinen kostoretkikunta oli tulossa Perttulaan jakamaan voittajan
oikeutta. Perttulalainen Martti Halme kuvaa mainioissa muistiinpanoissaan ”Perttula silloin ennen”
tilannetta. Kevätaurinko paistoi ja elämä näytti päällisin puolin rauhalliselta. Sydämissä asusti
kuitenkin toivon lisäksi joillakin pelko ja huoli.
”Uudenlaisen yhteiskunnallisen elämän toivo virisi koko kylässä, kevään peltotöihin
valmistauduttiin uudenlaisin miettein. Olisikohan tämä ensimmäinen itsenäisen, vapaan isänmaan
kevät?
Pelko ja ahdistus olivat nyt vaihtaneet asuinsijaa. Se vallitsi niissä perheissä, joista isä tai poika oli
liittynyt punakaartiin. He olivat nyt pakoteillä ties missä. Vain harvat olivat uskaltaneet jäädä
koteihinsa; ilmeisesti vain sellaiset, jotka oli vain pakottamalla ja uhkaamalla saatu tukemaan
punakaartin valtaa. Pelkoa oli varmaan myös siellä, missä oman käden oikeuteen nojaten oli
laittomasti otettu haltuun elintarvikkeita tai muunlaista omaisuutta.”
Kunnalliselämäkin lähti nitkahdellen liikkeelle. Valtuutetuista kuitenkin erotettiin sellaiset, joiden
katsottiin osallistuneen kapinointiin ja kapinan tukemiseen.
Inhimillisten menetysten lisäksi saatettiin laskea materiaaliset tappiot, joita punaisten hallinnointi
aiheutti. Yleisen puutteenkin vuoksi kaikesta oli pulaa. Niinpä ruokatarvikkeiden, vaatetavaran,
karjan, hevosten ja kaiken muun irtaimen pakko-otot rouhaisivat siis vieläkin kipeämmin. Sodan
jälkeen arvioitiin tappioiden rahalliseksi arvoksi 538 549,25 markkaa. Summa on hirvittävä, jos sitä
vertaa vaikkapa Venäjän vallan aikaiseen palkkatasoon, jolloin linnoitustyömies hevosineen sai
päiväpalkaksi 7 markkaa. Yksin Nurmijärven Säästöpankista kähvellettiin koko 80 000 markan
kassa. Tosin tämä summa sodan jälkeen löydettiin.
Voi siis pitää miltei sodan luonnollisena seurauksena, että kaikki Nurmijärvellä olevat työväentalot
ja tonttimaat takavarikoitiin kunnalle korvauksena aiheutetuista vahingoista.
Sotien häviäjiltä vaaditaan usein materiaalikorvausten lisäksi veriuhreja. Niin tapahtui
Nurmijärvelläkin.
Ketunnummen synkkä tarina
Saksalaisten vapautettua Nurmijärven punaisista 20. huhtikuuta oltiin noin viikon verran kaikessa
rauhassa. Kun sodan jälkeinen viha alkoi valtakunnallisesti lietsoa propagandaa ja vastaavasti
poropaganda alkoi lietsoa vihaa, ryhdyttiin punakaartilaisiksi tiedettyjä ja epäiltyjä nyt tehokkaasti
etsiä.
On huomattava, että Suomi oli vasta muutama kuukausi sitten itsenäistynyt ja siitäkin ajasta pääosa
oli mennyt sotimiseen. Olot eivät siis olleet sanottavasti sen järjestäytyneempiä kuin punaisten
hallinnoidessa. Kun lehdistö alkoi vaatia rankaisutoimia, niin punaisia alettiin kerätä
suojeluskuntien esikuntiin tai kiireessä ja hämmingissä kyhättyihin kenttäoikeuksiin.
Pahimmillaan näitä teloitustenjakotoimikuntia johtivat sellaiset miehet kuin maisteri, lehtimies ja
kirjailija Erik Grotenfelt (1891 – 1919). Tauno Tukkisen kirjassa ”Teloittajien edessä”
selvitetään, että tämä maisterismies oli vartavasten hakeutunut Inkoon Vestankvarnissa
kenttätuomioistuimen johtoon. Hänen vaimolleen kirjoitetuista kirjeistä on luettavissa selkeä
mielihyvä, jota kuolemantuomioiden langettaminen sekä vankien pelottelu ja hämääminen hänelle
tuotti.
Vaikka yleistäminen ei ole eettisesti soveliasta historian tulkintaa, on maisteri Grotenfelt sinänsä
esimerkki siitä, minkälaiset henkilöt sekavissa ja kiihtyneissä oloissa voivat päättää toisten elämästä
ja kuolemasta. Selvää on, että hänen kaltaisiaan oli löydettävissä punaistenkin riveistä. He olivat siis
pikemminkin inkvisiittoreita kuin tuomareita.
Niinpä kirkkonummelaisten rangaistusjoukko asettui nyt Perttulan Rientolaan. Suojeluskuntaan
muodostetun 10-miehisen osaston tehtävä oli tuoda punaisia oikeuden eteen. Läheisessä ladossa
pidettiin vankeja aina siihen saakka, kunnes heidän asiaansa käsiteltiin. Ilmeisesti Röykän aseman
läheisyydestä johtuen säilössä oli myös Viipurissa pidätettyä ja Perttulaan siirrettyä väkeä.
Pitäjän isännillä oli mahdollisuus sanoa puoltava sanansa epäiltyjen puolesta. Näin tehden monet
nurmijärveläiset miehet ja pojat selvisivät tuomareistaan. Jos puolustajaa ei löytynyt, kuten tietysti
usein vieraammille kävi, edessä oli elämän ja kuoleman arpapeli: tuomio Suomenlinnaan tai
Tammisaareen vankileirille tai sitä tietä ammuttavaksi.
Kuolemaan tuomitut vietiin kylätien varressa olleeseen osuuskaupan saunaan odottamaan
teloitustaan.
Parhaalla tahdollakaan ei voida sanoa oikeuden olleen puolueetonta, tasapainoista ja lain kirjaimen
mukaista. Vaikka puoltavia lausumia olikin mahdollista antaa, saattoi siinäkin olla omat riskinsä.
Pitäjän historian mukaan helluntaikirkkoon matkalla ollut Nestori Sainio kutsuttiin hätiin
puolustamaan tuomiota odottavia. ”Muuten ne ampuu ne kaikki”, kuului hätäinen vetoomus
isännälle. Muutaman pelastavan puoltolauseen jälkeen Sainiosta manattiin jo itsestäänkin punaista.
Kostonhimoisimpia harmitti muutaman selviytyminen.
Kuulusteltavia saatettiin kovistella myös pahoinpitelemällä.
Ketunnummella ammuttujen punaisten joukossa oli vieläpä kaksi naista: muonamiehen vaimo
Anna Vikström, joka oli ottanut omine lupinensa viljaa kunnan makasiinista lapsiaan ajatellen ja
65-vuotias leskivaimo Ida Forssell, joka ei tiennyt tai halunnut kertoa poikansa olinpaikkaa. Poika
tiedettiin punakaartilaiseksi.
Verisenä helluntaina 18. – 20. toukokuuta 1918 teloitettiin Perttulan Ketunnummeessa
konekiväärillä 29 – 37 ihmistä. Täyttä varmuutta aivan tarkasta lukumäärästä ei ole olemassa.
Ilmeisesti 25. toukokuuta 1918 ammuttiin myös Rajamäessä seitsemän nurmijärveläistä punaista.
Heistä nuorin oli 16-vuotias.
Silminnäkijä
Itse teloitustilanteista on suhteellisen vähän kerrottua materiaalia. Syitä on monia, useimmat perin
inhimillisiä. Sangen harva ihminen haluaa perheensä, ystäviensä ja tuttaviensa muistavan itsensä
pyövelinä. Kun jatkosodan jälkeisessä Suomessa myös työväenliike sai poliittista vaikutusvaltaa, oli
siinäkin lisää syitä vaieta vanhoista ja synkistä tapahtumista. Lisäksi elämän piti jollakin tavalla
voida jatkua. Oli parempi vaieta ja koettaa elää elämää edelleen.
Ketunnummelta pääsi kuitenkin ihmeellisen sattuman kautta kaksi miestä pakoon. Toinen
paenneista suostui jopa myöhemmin muistelemaan tapahtumia hyvinkääläiselle Allan Saloselle, joka on tallettanut seikkailukertomukselta kuulostavan pakomatkan vaiheita. Pakoon päässyt oli
Raalan kylästä kotoisin ollut Karl Meri. Hänen isänsä oli Raalan kartanon tallimies.
Merellä oli nyt ajatellen päällään kaksi pahaa lisärasitetta punakaartilaisuutensa lisäksi. Hän oli
asunut parin vuoden ajan Valko-Venäjällä Minskissä ja lisäksi juuri Raalan kartanon sukua oli
ammuttu tien poskeen aikaisemmin talvella. Huonompia lähtökohtia kenttäoikeuden edessä tuskin
saattoi rivipunaisella olla. Niinpä puoltajia ei löytynyt, mutta sen sijaan nukarilainen suutari
Ekholm kylläkin muistutti Meren Venäjällä olosta. Seurauksena oli kuolemantuomio.
Kuolemansellin tointa ajavassa osuuskaupan saunassa Meri suunnitteli myös tuomionsa
täytäntöönpanoa odottavan nurmijärveläisen Evert Halmeen kanssa pakoa. Mitä menetettävää
tilanteessa enää olisi? Lisäksi Halme oli onnistunut salakuljettamaan jotenkin vankilaansa
partaveisten. Sillä voisi nirhata kiinnitysköyttä.
Iltakymmenen aikaan vangit komennettiin ulos ja sidottiin letkaksi paksulla köydellä vyötäisistään.
Tämä kulkue marssitettiin noin kilometrin matkan päähän tarkoitusta varten sopivalle
hiekkakuopalle. Vangit käskettiin nyt riisuutumaan ja siirtymään kuoppaan. Tässä vaiheessa köysi
oli löystynyt ja vartijoiden kivääritkin olivat sivissä keoissa, kuten hyvässä järjestyksessä yleensä.
Itse teloitusväline, konekivääri, oli pensaan takana piilossa, jotta vangeissa ei aiheutettaisi paniikkia
ennen varsinaista teloitustoimitusta.
Ihmeen kaupalla sekä Meri että Halme pääsivät pujottautumaan ja leikkaamaan köysiään,
kipuamaan hautamontustaan ja ilkosillaan pinkaisemaan metsään pakoon. Kolmas karkuun yrittänyt
nuorukainen ei päässyt kuopan reunaa pidemmälle. Kaikki muut tietysti ammuttiin.
Ihmiset syntyvät alastomina, mutta harvat syntyvät kahta kertaa, ja alastomina toisellakin kertaa.
Näin dramaattinen ilmaus lienee paikallaan näin ihmeellisen selviytymistarinan kohdalla.
Molemmat saivat piilotella oman aikansa, mutta elivät lopulta elämänsä rauhassa. Meri kuoli
Hyvinkäällä 80-vuotiaana 1977. Halme kuoli 1939 uudessa kotipitäjässään, joka oli, ironista kyllä,
Kirkkonummi. Sieltähän teloitusten jakajat tulivat.
Hauta metsän keskellä
Ympäri Suomea tapahtuneet teloitukset alkoivat saada sellaisia mittasuhteita, että se huomioitiin jo
eduskunnassakin. 24. toukokuuta 1918. Hiukan myöhemmin senaatti kielsi teloitukset. Nyt asiaa oli
alettu paheksua myös sanomalehdissä. Taustalla saattaa olla myös perin raadollinen käytännön syy:
kuka tekee työt, jos kaikki työläiset ammutaan? Olosuhteet olivat riittävän hankalat jo ennestään.
Pitkään Ketunnummen hiekkahauta vainajineen oli likimain autio paikka. Toki omaisiaan surevat ja
aatteen ihmiset muistivat paikan tarkalleen. Väsynyttä väkeä alkoi palailla myös vankileireiltä.
Konekiväärillä tapahtuva teloittaminen on poikkeuksetta epätarkkaa ja julmaa teurastamista. Lisäksi
on vielä niin, että massateloituksissa kaikki uhrit eivät kuolekaan summittaiseen tulitukseen, vaan
hautaa umpeen luotaessa, tukehtumalla. Ketunnummi symbolisoi sitä kirveltävää haavaa, jonka
veljessodan aika loppuselvittelyineen kansaamme jätti.
Nurmijärveläisiä työläisiä ja torppareita kuoli 1918 tapahtumissa arviolta 160. Vangeiksi joutuneita
arveltiin olleen jopa 700 henkeä.
Kesäkuun 3. päivä 1955 Ketunnummen joukkohaudalle pystytettiin muistokivi. Näkyvimpänä
kivessä on liehuvaan lippuun kaiverrettu kohtalon vuosi: 1918. Hauta on myös siunattu
asianmukaisesti hautuumaaksi. Sitäkin tekoa voi pitää jonkinmoisena postuumina sovituksen
eleenä.
Kun verisen helluntain tapahtumista tuli vuonna 1998 kuluneeksi tasan 80 vuotta, kunnioitti
Nurmijärven seurakunta ja Nurmijärven kunta murhattujen muistoa. Työväenyhdistysten puheiden
lisäksi muistojuhlassa puhuivat kirkkoherra Jukka Iso-Herttua ja kunnanhallituksen jäsen Matti
Aaltio.
Tänä päivänä haudalle löytää, kun Lopentieltä kääntyy Kuusihaarantielle ja jatkaa kulkuaan
maatilan pihapiirin halki kapoiselle metsätielle. Jonkin matkan kuljettuaan löytyy puuaidalla kauniisti ympäröity kivi. Sen kiven alla lepää niitä suomalaisia, joiden kohtalona oli elää
”historiallisia ja mielenkiintoisia aikoja”.