Veisu

Kirjoittanut:
Otto Turpeinen
Tampereen Sanomain Osakeyhtiön kirjapaino 1899
Arkkiveisu perustuu Nurmijärven pitäjän Klaukkalan kylässä olleessa Simolan torpassa 10.
päivä toukokuuta 1899 tapahtuneeseen seitsemän ihmisen murhaan. Murhaaja oli talon renki
Karl Emil Malmelin, joka sai teostaan elinkautisen vankeustuomion.

En rauhaa tunne tunnossan
valitus kuuluu korvissan,
kuin muistan murhat hirveät,
kuin tehtiin piilull´ kirveillä.
En tiedä kuinka kirjoitan,
kansallen tän ilmoitan,
en tunne järken´ riittävän,
kylliksi tätä piirtämään.
Vaan jos Herra apuns´ sois,
ja henkens´ lahjat mullen tois,
kuin ymmärrystä ylhäistä
anon ma omalt´ yljältä.
Ei auta oman järjen työt,
ne hajoo kaikki, turhuus syö.
Mit´ maailmasta hajetaan,
ne maailmahan sorretaan.
Siis pyydän Herra henkees viel´
johtamaan mullen järjen tien,
kuin muistoks´ muillen kirjoitan,
tään ihmisuhrin ilmoitan.
Se on jo Suomen kansalla
tietona joka haaralla,
sill´ lehdet tiedot levittää,
surut ja ilot ilmoittaa.
Vaan näin kauheet verityöt
muistuttaa mull´ päivät yöt´
ett´ tieto niill´ kuin jälkeen jää,
on kauhistava murha tää.
Pitäjäs´ Nurmijärvellä
on tehty murhat kirveellä,
Laukkalan kylän piirissä,
Simolan torpan huoneissa.
Rengiksi tähän pestattiin,
ja toiseks´ vuotta pyydettiin,
Emelin viel´ olemaan,
ja palvelukseen tulemaan.
Talvi jo oli poistunut,
vaan Kallen tunteet jähtynyt,
tie rakkauteen sorrettiin
ja sydäntunteet haudattiin.
Kun talvi purki pukunsa,
kesäksi muutti muotoansa,

järvistä jäätkin pakeni,
kun joskus vettä sateli..
Linnutkin luojaans´ kiittivät,
kaikk´ äänens´ yhteen liittivät,
ilmoittivat suven tuloa,
ja talven poijes menoa.
Vaan Kallen tunteet kylmeni
ja ajatukset syveni,
sydänaallot jäätyivät,
sielun tunteet nääntyivät.
Toukokuun alkupuolella
kymmenes päivä illalla,
kaikk´ askareensa päättivät
ja unen helmaan uupuivat.
Kaikk´ rauhas laski levollen,
ei tienneet että viimeinen
ol´ hetki heillä edessä,
ja surman enkel´ kodissa.
En tiedä, jos he muistivat,
kuin unen helmaan laskivat,
ett´ Herra heitä suojelis
ja vaaroist´ kaikist´ varjelis.
Sill´ univuode useinkin
jää siunausta monenkin
sen sijaan turha maailma
on viimeiseksi huulilla.
Kallekin laski levollen,
vaan sydän ol´ kuin pedollein
muuttunut vallan mustaksi,
ei oikein käynyt tuskaksi.
Noin kello kahden aikoina
hän nousi ylös vuoteeltaan
hirmuisen pedon luonnolla,
kauheella veren himolla.
Piilulla pirun enkeli
alotti työnsä hirveän,
siit´ kaksi neitoa surmans sai,
se oli työnsä alku vain.
Piilulla kaulaan tempaisi,
tuoneen noin neidot riipaisi.,
viel´ piilull´ pääkin haavat saa,
niin ihmisruumis uhrataan.
Näin pikaisesti kukoistus
katoopi neidon hempeys,
vaan kauheaa kun ihmiskäs´
on Luojan töitä täyttämäs´.
Nyt Kalle lähti kamariin
katsomaan siellä makaajii,
siell´ neljä ihmist´ murhasi,

suuret ja pienet surmasi.
Lapset pienet parkuivat,
apua äidin anoivat,
vaan äiti ei voi auttaa heit´,
kuin ovat tuoneen muuttaneet.
Vaari perähuoneesta
kuuli lasten huutoa,
apuun sinne kiiruhti,
vaan surman hänkin saavutti.
Kalle oli varoillaan
kun kuuli et vaar´ ol´ jaloillaan,
hän tahtoi senkin uhrat´ viel´
ettei olis täällä tiell´.
Kuin vaari oven aukaisi
niin Kalle kirveell´ laukaisi.
Tuoneen vaari muuttaa sai,
niin oli uhrit loppu kai.
Näin kauhealla tavalla
tuo murhan enkel´ kavala
pois henget riisti ruumiista,
pienistä ja suurista.
Ei lasten kyynel´, rukous
Kallen tuntoa soimannut,
niin sydän oli paatunut,
ettei niitä kuunnellut.
Sydän ol´ Kallen muuttunut,
kuin itse oli uhannut
ett´ kosto heitä kohtaapi,
ennen kuin vuosi loppuupi.
En tiedä sitä sanoa
enkä vissiin kertoa,
mistä ol´ Kalle suuttunut
ja hirmun aatteet juurtunut.
Kauhee on tätä kirjoittaa,
suruista Suomess´ ilmoittaa,
ett´ kristikansa Suomessa
on pakanoitten luonteessa.
Kauhistaa kuin tutkin tuot´,
mist´ ihmissydän nesteen juo:
Onko se äidin rinnoista
vai kasvattajain hoidosta
Kuin joskus olen kuullut sen
ett´ äidit kiukuss´ kiroilee,
ja huutaa: ”Piru vieköön sun,
ettet ole kiusan´ mull´.”
Voi äitiparkaa semmoista,
kuin uhraa oman lapsensa
jo pienoisena pirullen,

kuin kasvattaa vois Herrallen.
Ei muista Herran tuomioo
kuinka se on ankara:
Jos yhdenkin niist´ pahentaa
kuin ihmisellen uskotaan.
Ett´ myllyn kivi kaulahan
ois paree hällen kietoa
ja meren pohjaan upottaa,
kuin lapsen onnen kadottaa.
Vaan kyllä paheet kasvaapi,
vaikk´ kuinka äidit hoitaapi
jos ei sodi vastahan
joutuu viimein paulahan.
Sill´ ihmisen on sodassa
joka päivä oltava,
jos tahtoo sieluns pelastaa
ja paheest´ itsens´ irroittaa.
Kuin synti aina kasvaapi,
se hyvät tunteet hautaapi,
ja viimein ijäisesti vie
matkustamaan leveen tien.
Nyt Malmeliini tuomittiin
ja linnan muuriin teljettiin
ijäksi kaikeks´ istumaan
ja hirmutyönsä maksamaan.
Tää työ ol´ kyllä kauhea,
vaan se on vielä hirveää
jos piinaan vielä joutuvat
kuin murhaamalla muuttivat.
Jos Herra ois heit´ muistanna,
niinkuin ennen ristillä
ryövärikin armon sai
ja pääsi iloon taivahan.
Nyt lopetan mä lauluni,
ja pyydän Herraa taivahan,
varjelemaan murheista
ja ihmiskäsiuhreista.
Suojaa Herra Suomenmaa,
anna rauhas kaikkiall´,
sydämiä kalliita
saata eloon taivahan.