Historiaa ei voi kirjoittaa, ellei siinä käsittele rehellisesti murheellisiakin asioita. Lienee kuitenkin
perin ymmärrettävää, että Nurmijärvi on pikemminkin halunnut korostaa kirjallisuuden, kuvataiteen
ja musiikin suuria nimiään ja ansioitaan kuin murhiaan ja rosvojaan. Niin kuitenkin on, että
Nurmijärven rosvot ovat niin maan kuuluja, että pitäjän nimi yhdistetään myös elämän ja historian
pimeälle piirille. Rosvoja paljon vähemmän muistellaan kuitenkin sitä, että Nurmijärvellä on tehty
Suomen kaikkien aikojen suurin rauhan ajan henkirikos.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, tarkkaan ottaen kello 4.00 aamuyöstä, 10. päivä toukokuuta
1899 surmasi Simolan torpan renki Karl Emil Malmelin koko talon väen, seitsemän henkeä,
kirveellä. Tapaus oli kaiken kaikkiaan niin hirmuinen, että sen johdosta syntyi eräs kaikkien aikojen
suurimpia ihmisjahteja, kansan kertomuksia ja ainakin kaksi tunnettua ja säilynyttä arkkiveisua.
Nurmijärven ilkeämieliset kutsumanimet, ”Murhajärvi” tai ”Murhakorpi”, saivat epämiellyttävää
katetta.
Uuttera ja pitkäaikainen kunnallismies Viljo Peltolainen katsoi tarpeelliseksi oikaista tätä mainetta
vielä 1928 ilmestyneessä lyhyessä historiikissaan ”Kuuden vuosikymmenen takaa” seuraavalla
tavalla: ”Malmelinin seitsemän hengen murhan muistavat vielä kaikki, joten sitä ei tässä tarvitse
selostaa. Tässäkin tapauksessa, joka loi Nurmijärven nimelle kaamean maineen, mikä vieläkään ei
ole hävinnyt, olivat sekä murhamies että murhatut ei-nurmijärveläisiä, vaikka tapaus tosin sattui
pitäjän rajojen sisäpuolella. Tällaisten tapausten vastapainoksi olisi Nurmijärven historian
kirjoittajan tarkasti kiinnitettävä huomiota niihin valoisiin ilmiöihin, joita pitäjän historiassa
myöskin on runsaasti käytettävissä. Pitäjän raakuutta ja sen pimeitä puolia on kyllä kaikissa
julkaisuissa jo tarpeeksi valaistu.”
Peltolaisen näkemys on hyvin ymmärrettävä. Ikävien asioiden peittelyllä ja piilottelulla saadaan
kuitenkin aikaan lähinnä se, että erilaiset tarut ja legendat alkavat elää omaa elämäänsä. Tapaus
useimmiten paisuu dramaattisiin mittasuhteisiin ja syntyy jopa legendoja. Aivan kummitustarinoita
ei tiettävästi ole tapauksen tiimoilta kehkeytynyt.
Vanhan kansan muistumia
Simolan torppa oli perustettu vuonna jo vuonna 1811. Ensimmäinen torppari, Simo Antinpoika
(1782 – 1814), muutti Vihdistä ja sai kunnian antaa torpalle nimensä. Hänen jälkeensä seurannut
suvun osa muutti Nurmijärven pitäjän historian tietojen mukaan vuonna 1886 vuokraajiksi
Klaukkalan Mäki-Myllärille. Seuraavaksi torppariksi onkin mainittu 28. syyskuuta 1835 Espoossa
syntynyt Juho Ezekiel Aspelin. Nurmijärven seurakunnan kirjoista ovat löydettävissä torpan
muutkin asukkaat: hänen vaimonsa, Kirkkonummella 13. huhtikuuta 1837 syntynyt Sofia Karolina,
os. Sundholm, tyttäret Edla Emilia, syntynyt 9. toukokuuta 1865 ja Ida Erika, syntynyt 17.
tammikuuta 1871 sekä tämän avioton lapsi Ellen Wilhelmiina, joka oli syntynyt vasta 29.
maaliskuuta 1899. Ajan armottomaan tapaan tällaista pienokaista kutsuttiin äpärälapseksi.
Marraskuun 22. päivä 1897 torppaan muuttaa asumaan silloin 25-vuotias renki Karl Emil Malmelin.
Puolitoista vuotta myöhemmin, 10. toukokuuta 1899, hän surmaa koko talon asujamiston. Surmansa
saavat edellä kerrottujen lisäksi joulukuussa vuonna1892 naimisiin menneen ja jo kotoaan
muuttaneen tyttären, Sofia Wilhelmina Wäkevän 5-vuotias tytär, Ida Sofia Wäkevä, joka oli
isovanhempiensa torpassa kohtalokkaana ajankohtana sekä itsellisen kasvattitytär, 20-vuotias Anna
Elisabeth Rosengren (Helin), joka hänkin onnettomuudekseen oli torpassa juuri tuona yönä.
Terho Itkosen ”Nurmijärven murrekirjassa” Simolan torpan eli Väkevän murhaa muistelee
klaukkalalainen Kalle Vuori (1894 – 1985). Häntä haastateltiin vuonna 1972. Vaikka kerronta on
ilmeikästä ja vanhuksella on kieltämättä mainio muisti, käy kuitenkin asiaa syvemmin tutkittaessa
ilmeiseksi, että legenda on jo syntynyt. Vuori kertoo asiasta, joka tapahtui hänen ollessaan 5-vuotias
ja josta muisteluhetkellä on kulunut jo 73 vuotta.
”Miä muistan sen ihan hyvin niinku se alkujaan oli oike. Niiku eilisem päiväm miä olem muistellus
sitä juu.(…) Ja se oli kova tyämiäs se poika sitte, ja siin torpas oli palei tyttöi sitte. No neet pesta
sitte sem pojaan, rekinks sihen sitte. Poika teki vuaren kaupan sitte sihen. Ja sitte se kävi silvisi,
että ku se oli nii kova tyämiäs ni nee viäl narra sitte sitä silvisi lupavat tyttären sill. Juu et se
rupeeki vävyks oikee nyt sitte ku se on noin kova tyämiäs juu. No poika oli semmonen ykstotinen
sitte ja se otti sen niin asijalliseks, et se on ihan totta mitä ne puhuu sitte. Mut se tyttö ei oike sitte
tykkänykkä siit pojaast. (…) Juu ja ne oli erellisel päivää sitte ni ne oli hakenneet piiluu ja, vähä
tavattomasti. Eikä löytynnym mistää. Se Malemiini oli varmaankin sem pistänyj jo johonki sitte
varastoo, piiloo. Ja se rupes funteeraamaa sitä sitte sitä tekoos, et kyl hän kostaa ja näyttää siit juu.
Se oli semmost sihen aikaan, ku pestin otti noin talost jonsei isäntä tykkännys sitä pestii takasi ottaa
nin ei sen ollup pakko sitä ottaa. Ja jos trenki lähti karkuun ni poliisi toi takasi kotjas sen juu. Se oli
sihen aikaan semmonel laki.”
Muisteltuaan torpan oloja ja oletettuja naimasuunnitelmia päästään kohtalokkaaseen yöhön, jossa
renki on jo ryhtynyt synkkään toimeensa.
”Kaikki järjestää se samal viisin se klupu sitte vaa, pänttä kirveen kans ja piilun kans sitte ne
henkiltä pois. Sitte se sitä tytärtäs, eli sitä sen siskon tytärt ni, vähä se oli funteerannus sitä et jossei
hän tapas sitä ollenkaa. (…) Se oli sanonu, et se oli kaikkev vaikeempi tehtävä hänelle, mut hän
aatteli sit, että sen on nii paha noustas siält yksinää ja näkee tommos sitte, ni hän tappo senki sitte
juu.”
Malmelinin kiinnijäämisen ajankohdan Vuori muistelee sijoittuneen syystalveen ja karkulaisen
jääneen kiinni lumessa olleiden jälkien perusteella.
Todellisuudessa kaikki oli selvitetty jo toukokuun aikana, joskin murhamiehen perässä oli satakunta
maalaista ja runsaasti sotaväkeä. Kuitenkin lyhyessäkin ajassa tapahtui nykypäivästäkin tuttu ilmiö:
karkuteillä olevan rikollisen kerrottiin tulleen nähdyksi milloin missäkin. Elimäellä saakka oli nähty
epäilyttäviä miehiä. Laajoista silminnäkijähavainnoista huolimatta Malmelin ei koskaan päässyt
Keimolan korpea pidemmälle.
Lehdistö kertoo, arkkiveisut runoilevat
Klaukkalan kylän Simolan torppa nousi tapahtuman johdosta tietysti uutisaiheeksi. Uhrien
lukumäärä oli pöyristyttävän suuri, tekotapa kammottava ja kaiken lisäksi uhreista kolme oli naisia,
kaksi oli lapsia, joista toinen vauvaikäinen ja itse torpparikin oli jo vanha mies. Tämänlaiset verityöt
ovat omiaan luomaan kuvaa klassisesta hirviöstä, joka vaanii yön pimeydessä uhrejaan suuri kirves
koholla.
Aikakauden tiedonkulku on ollut ripeää. Verityö tapahtui siis tiistain ja keskiviikon välisenä yönä,
paremmin jo keskiviikon, eli 10. päivän pikkutunneilla. Perjantain Uusimaa saattoi jo 12.
toukokuuta ilmestyneessä numerossaan kertoa seuraavaa: ” Seitsemän henkeä murhattu.
Nurmijärveltä ilmoitettiin keskiviikkona telefoonilla virallisesti lääninhallitukseen, että sanotun
pitäjän Klaukkalan kylässä (…) eräässä talossa koko perhe, seitsemän henkeä oli murhattu.
Asianomainen kruununnimismies pitää tapauksen johdosta parhaillaan tutkintoa. Murhaajan
jäljillä luullaan oltavan. Lähempiä tietoja tästä tapauksesta vielä puuttuu.”
Toukokuun 15. päivä, maanantain lehdessä oli jo murhatyön tarkka päivämäärä kerrottuna, uhrien
nimet sekä epäillyn murhaajan tuntomerkit: Harteikas, pyöreäkasvoinen, mustanruskeat viikset,
miltei olkapäähän ulottuvat kiharahkot hiukset ja hiukan ontumista oikeassa jalassa, jonka epäilty
oli pari vuotta aikaisemmin katkaisut. Epäillyn luonnettakin kuvaillaan: Malmelin on tunnettu
hiljaisena ja sävyisänä, mutta viime aikoina synkkämielisenä ja harvasanaisena. Myös mahdollisesta
naimahankkeesta ja sen kariutumisesta talon tytär Edla Aspelinin kanssa oli mainittu.
Artikkelissa on myös pohjapiirros torpasta ja sieltä löytyneiden verityön uhrien sijaintipaikoista.
Mielenkiintoista on, että artikkelissa kerrotaan rengin asemasta torpan väen parissa: ”Malmelin oli
muuten saanut torpassa toimia ja määräillä aivan oman mielensä mukaan. Mutta kerran tämän
vuoden alussa, kun hän ei ollut saanut tahtoaan perille, oli hän uhkaavasti lausunut asukkaille:
Älkää luulko saavanne elää tämän vuoden loppuun.”
Perjantaina, 19. toukokuuta Uusimaa kertoo jo suuretsinnöistä. Malmelinia etsi satakunta maalaista
ja Kaartin ja Uudenmaan pataljoonan metsästyskomennuskunnat. Teiden riteykset oli laitettu
valvontaan ja varmuuden vuoksi naarattiin lähistöjen vesiäkin. Josko murhaaja olisi surmannut
itsensä veteen hukuttamalla?
Ilmeisesti jonkinlainen pelon aalto alkoi vaikuttaa laajemmaltikin, sillä nimimerkki T. S. kirjoitti
24. toukokuuta, keskiviikon lehdessä, että Malmelinia epäillään nähdyksi Elimäellä Peippolan-
Mustian kansakoulun liepeillä. Hänet oli ollut tunnistavinaan koulun opettajatar. Lisäksi mies
ontuikin, kuten etsitty. ”Jollei hän Malmeliinikaan olisi, niin jokin pahantekijä hän täytyy olla, kun
metsiä kulkee eikä käy missään sisällä.”
Toinen näköhavainto oli Nurmijärveltä jonkun ladon äärellä, jolloin näköhavainnon tekijä oli
pelästynyt ja huutanut. Pakoon oli mennyt vieraskin, joskin ladosta löytyi tämän jäljiltä verinen
veitsi.
Perjantaina, 26. toukokuuta saatettiin lehdessä kuitenkin jo otsikoida murhaajan pidättämisestä.
Tämä oli tapahtunut kahdeksan poliisin ja 30 maaseudun asukkaan voimin. Malmelin löydettiin
aamutuimaan näännyksissä nuotion äärestä. Hän oli koettanut pakonsa aikana viiltää kurkkunsa
auki, mutta ei kivulta siihen lopulta kyennytkään.
Perjantaina, 21. heinäkuuta 1899 uutisoitiin Nurmijärven välikäräjien päätöksestä. Renki Karl Emil
Malmelin sai seitsemästä eri murhasta kustakin elinkautisen sekä menetti iäksi myös
kansalaisoikeutensa. Syyttäjä oli vaatinut kuolemanrangaistusta. Viemistään vaatteista ja
aineellisista vahingoista hän joutui maksamaan 116 markkaa, mikä summa päätettiin pidättää
Malmelinilla mahdollisesti olevista säästörahoista.
Tapauksesta on sepitetty ainakin kaksi arkkiveisua. Helpoiten on löydettävissä tapahtumavuodelta
1899 oleva ”Jälkikaikuja kauheasta murhasta”. Veisu löytyy Pirjo Itkosen toimittamasta teoksesta
”Eteläisessä Hämeessä – kirjallisia kuvia Nurmijärveltä”. Veisu alkaa otsikkoon sopivasti:
”Kummat kuolon sanomat, taaskin meille kaikuvat. Tuolta Länsi-Suomesta, Nurmijärven puolelta.”
Toinen on Tampereella samana vuonna vihoksi painettu ja Otto Turpeisen riimittämä ja maalaileva
veisu Simolan torpan verisistä tapahtumista. Esimerkiksi värssy 20 kuuluu seuraavasti: ”Alotti
työnsä hirveän, siit´ kaksi neitoo surmans´ sai, se oli työnsä alku vain. Piilulla kaulaan tempaisi,
Tuoneen noin neidot riipaisi. Viel´ piilul´ pääkin haavat saa, niin ihmisruumis uhrataan.”
Verisiä yksityiskohtia ja kaameita tapahtumia on siis osattu kuvailla varsin laveasti jo kauan ennen
iltapäivälehtien ilmaantumista.
Maakunta-arkistosta
Kaikkein selkeimmän tapahtumain kuvauksen saa tutustumalla Hämeenlinnan maakunta-arkistoon
tallennettuun materiaaliin. Siellä ovat alkuperäiset tutkintapöytäkirjat, piirilääkäri Lorenzo
Runebergin laatimat selvitykset ruumiinavauksista ja lopulta Nurmijärven välikäräjien pöytäkirjat.
Tosin tätä kirjoitusta varten tilatut kopiot tästä materiaalista ovat nyttemmin saatavilla myöskin
Nurmijärven museon omista arkistoista.
Nimismies A. Lindström suoritti rikospaikalla ensimmäisen poliisitutkinnan lautamies Frans
Smalenin ja talokas Johan Seppälän läsnä ollessa. Tapahtuma sinänsä, joukkomurha, oli
välittömästi todettavissa. Näkymän on täytynyt olla tekoväline huomioon ottaen kammottava. Verta
oli joka puolella seinistä kattoon saakka ja asuinrakennuksen jokaisessa huoneessa vainajia.
Pöytäkirja on kuitenkin saatu laadittua selvällä ja kauniilla käsialalla. Kirjoittajalla on todellakin
täytynyt olla vahvat hermot. Siltikään uhrien vammoja ja piirilääkärin niistä tekemien havaintojen
yksityiskohtia tuskin on tarkoituksenmukaista tässä yhteydessä ryhtyä kertaamaan.
Kaikki uhrit on heti alussa osattu tunnistaa ja renki Malmelinin poissaolo havaittiin samalla kertaa.
Poissa oli myös vaatetavaraa sekä aseita, mm. haulipyssy. Kaikki viittasi heti rengin syyllisyyteen.
Koko kaameuden löysi tutkintapäivän aamuna torppari Johan Edvin Nylander, joka oli saapunut
noutamaan Aspelinilta tilaamiaan perunoita. Saapuessaan havaitsi Nylander ulko-oven vielä
suljetuksi ja päätteli torpan väen olevan yhä levollaan. Niinpä hän päätti odotella etäämmällä, että
torpan väki alkaisi liikehtiä ja perunatilausta kehtaisi mennä pyytämään. Kun hiljaisuus olikin
rikkumatonta, alkoi vieras tutkia tilannetta lähemmin ja havaitsi oven olevaan sittenkin rakosellaan.
Kurkistettuaan sisään, hän näki vanha torppari Aspelinin makaavan eteisessä, tuvan kynnyksellä,
verissäpäin. Pelästynyt Nylander nouti tällöin avukseen torppari Albert Hakalan ja tämän rengin
Johan Fredrik Johaninpojan. Asiasta tehtiin ilmoitus ja pian ryhdyttiin renki Malmelinia
annettujen tuntomerkkien kanssa etsiä murhasta epäiltynä.
Nylander oli vielä tutkinnassa todennut, että edellisenä iltana renki Malmelin oli äestänyt peltoa ja
torpan naisväki oli ojan reunalla pessyt pyykkiä. Kaikki oli vielä illalla vaikuttanut normaalilta ja
rauhalliselta.
Se on kauheaa kun hyvä mies suuttuu
Toukokuun 24. päivä nimismies saattoi jo kirjata poliisitutkintapöytäkirjaan itse murhaajan
kuulustelussa esiin tulleita asioita. Malmelin kun jäi kiinni Keimolassa. Nyt kerrattiin itsensä
renkimiehen elämää ja uraa. Malmelin oli syntynyt tammikuun 16. päivänä 1872 Espoon pitäjässä.
Hän oli itsellisen Gustava Malmelinin avioton lapsi, jonka oli kuitenkin kasvattanut itsellisvaimo
Erika Rosengren, Lahnuksen kylän Rosbackan torpassa. Nuorukainen oli 22-vuotiaana lähtenyt
kotoaan Forsgrenin torppaan ensin päivämieheksi ja sitten rengiksi. Pesti oli kestänyt puolitoista
vuotta. Sitten pesti löytyi Ripubyn kylän Juholan talosta kahdeksi vuodeksi, ja marraskuussa 1897
Malmelin otti kohtalokkaan pestinsä Simolaan. Se oli siis hänen kolmas työpaikkansa kotoa
lähtemisensä jälkeen.
Merkillepantavaa on se, että Malmelin ei lainkaan koettanut kieltää syyllisyyttään. Päinvastoin hän
selvitti niin motiivinsa kuin harkinnan tuloksena tapahtuneen murhatyönsäkin vaiheet. Syntyy
vaikutelma syvästi elämäänsä pettyneen ja itsetuhoisen miehen mielenlaadusta. Pöytäkirjaa
lainaten: ”(…) tunnustaen Malmelin muutoin, että hän viime aikoina oli usein joutunut sanakiistaan
Aspelinien perheen kanssa, joten kaikki perheen jäsenet olivat tulleet hänelle erittäin
vastenmielisiksi. Karl Emil Malmelinin kertomuksen mukaan oli Edla Emilia Malmelin viimeksi
mainittuna päivänä sopimattomalla tavalla käskenyt häntä halkomaan puut pienemmiksi, ja vähän
jälemmästä olivat muutamat perheen jäsenet vaatineet häntä pienentämään puita, toiset taas
äestämään, vieläpä oli Ida Aspelin-vainajakin lausunut Malmelinista, että ”hvad göra med sådant
skräp här?” Siis: mitä tuollaisella ”roskalla / jätteellä” oikein tekee?
Näistä syistä johtuen viha alkoi painaa päälle. Kun kasvattilapsi Anna Elisabeth Helinkin
(tutkintapöytäkirjassa tällä nimellä) oli asettunut Aspelinien puolelle, tuli mitta täyteen. Aamuyöllä
kello kaksi oli Malmelin herännyt ja koonnut itseään parin tunnin ajan. Kello neljän aikaan hän otti
kouraansa piilukirveen ja surmasi Edla Emilia Aspelinin. Piilusta irtosi kuitenkin varsi ja tappotyötä
oli jatkettava tavallisella kirveellä. Seuraavaksi hengestään pääsi Anna Elisabeth Helin (Rosengren).
Tässä vaiheessa torpan isäntä Johan Ezekiel Aspelin astui kammaristaan itsekin kirves kädessä,
ilmeisesti kolinaan heränneenä. Eteisessä hän tapasi kuitenkin jo oman kohtalonsa.
Kamarissa oltiin nyt valveilla, joten heitä kuolema ei noutanut armeliaasti unessa tai yllättäen.
Neljäs uhri oli torpan metelistä hereillä ollut emäntä Sofia Karolina ja hetikohta tämän jälkeen tytär
Ida Erika. Riehuminen jatkui ja kuudentena uhrina oli viisivuotias Ida Sofia Wäkevä. Seitsemäs ja
viimeinen joukkomurhan uhri oli pikkuinen Ellen Wilhelmina Idantytär. Jos koko karmeudessa
jotakin edes auttavasti armollista haluaa nähdä, niin ilmeisesti kaksi ensimmäistä ja kaikkein
viimeisin uhri eivät tajunneet koko tilanteesta yhtään mitään.
Kerrattuaan vielä nimismiehen tutkinnassa pakomatkansa vaiheita totesi murhamies lopuksi, että
hän oli pitänyt paljon Edla Emilia Aspelinista. Heidän oli tarkoitus mennä naimisiin, mutta asiasta
eivät tytön vanhemmat olleet tietoisia.
Olisiko ollut niin, että tämä hiljainen ja väkivahva renkimies oli alkanut luulla todella kuuluvansa jo
perheeseen? Lehdessä esitetty näkemys, jonka mukaan hän sai suhteellisen vapaasti toimia talossa
tukisi tätä oletusta. Lisäksi hän oli vanhan torpparin lisäksi ainoa mies talossa. Kun hänet sitten
palautettiin, syystä taikka toisesta, suorasukaisella puheella takaisin rengin paikalleen, alkoi
hiljaisen miehen sielu kiehua. Jos nuori mies pettyy, tuntee itsensä nöyryytetyksi ja jos vielä
vanhastaan kolotteleva ja ontuva jalkakin sen päälle särkee, niin seuraukset voivat olla
arvaamattomia. Nämä ovat kuitenkin vain olettamia, sillä ainoat todelliset syyt ja tunteet ovat olleet
Malmelinin itsensä tiedossa.
Pöytäkirjoista selviää edelleen, että uhrien ruumiinavaukset tehtiin Nurmijärven leikkuuhuoneessa
17. – 18. toukokuuta. Avaukset suoritti piirilääkäri Lorenzo Runeberg kirkonväärtti August
Juslinin avustaessa. Läsnä olivat myös nimismies A. Lindström sekä opiskelija Eero Toivio.
Kirkonväärtti sai vaivoistaan 40 markkaa ja koko toimitus kuljetuksineen Simolasta Helsinkiin,
sieltä Jokelaan ja 13 kilometriä leikkuuhuoneelle maksoi kaikkiaan 164,64 markkaa.
Oikeutta ja armoa oikeudesta
Nurmijärven välikäräjät pidettiin heinäkuun 14. päivä kello 11.00 Rajamäen rautatieaseman
läheisyydessä, Kylänpään talossa. Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeuden auskultatntti ja
virkaa tekevä tuomari Granfelt Helsingin tuomiokunnasta. Lautamiehiä oli kuusi: August
Wickström, herastuomari Johan Kittilä, Kustaa Kirkkari, August Kokkila, Frans Smalen ja
Henrik Suonoja.
Puolen tunnin harkinnan jälkeen tuomioksi luettiin elinkautinen ja kansalaisoikeuksien menetys
sekä 116 markan korvaukset.
Seurakunnan arkistojen rikosluettelosta löytyy lisää aiheeseen liittyvää. Välikäräjien tuomion
vahvisti Turun hovioikeus 16. elokuuta 1899 ja tämän päätöksen vahvisti edelleen Suomen senaatti
9. päivä joulukuuta 1899. Renki Malmelinin elämä näytti epäilyksettä siltä, että se tulisi päättymään
vankilan paksujen muurien sisäpuolella. Kohtalo näyttää kuitenkin puuttuneen tapahtumien
kulkuun.
Simolan murhien tapahtumia ja oikeuden istuntoa selostaneen Uusimaa-lehden perjantain
numerossa, 14. heinäkuuta, välikäräjäpäivänä, oli läänin kuvernöörin virallinen kuulutus.
Kuulutuksessa ilmoitettiin maansurusta, joka aiheutui perintöruhtinaan kuoleman johdosta.
Kuulutuksessa kiellettiin kaikki yleisten huvien järjestäminen siihen saakka, kunnes toisin
määrätään. Synkkä enne miehelle, jolle syyttäjäkin vaati kuolemantuomiota.
Nurmijärven seurakunnan rikosluettelosta löytyy Malmelinin kohdalta kuitenkin jälkeenpäin
lisättyjä, mutta perin merkittäviä lisärivejä tuomiolauselmien jatkeeksi. Hänet nimittäin
armahdettiin yleisen armahduksen nojalla. Syynä oli se, että nyt olikin syntynyt uusi
perintöruhtinas. Vuosien takaisen maansurun sijaan keisarillinen hovi halusi jakaa tätä suurta ja
entisessä menetyksessään lohduttavaa iloaan ja kiitollisuuttaan kohtaloa kohtaan myös vankiloiden
muurien sisäpuolelle saakka. Näin ollen Malmelinin elinkautinen rangaistus oli muutettu 14:sta
vuodeksi vankeutta, mistä hänet vapautettiin ehdonalaiseen vapauteen syyskuun 24 päivänä 1912.
Kansalaisoikeudet palautuivat 3. päivä syyskuuta 1913. Näin kävi lopulta armo oikeudesta maamme
suurimman yksittäisen henkirikoksen tekijän osalta. Jotakin kohtalon julmaa ivaa on kuitenkin vielä
siinä, että tämäkin perintöruhtinas sittemmin kuoli bolsevikkien järjestämässä joukkomurhassa
Jekatarineburgissa 16. heinäkuuta 1918 muun ruhtinasperheensä kanssa, Venäjän suuren
vallankumouksen pyörteissä.
Malmelinin nimi muuttui Nummeksi ja kertomuksien mukaan hän asettui entisille kotitienovilleen
ja perusti perheen. Aspelinien viimeinen leposija on, myös kertomusten mukaan, Nummen
hautausmaalla.
Simolan torppa ei sentään jäänyt autioksi. Takaisin entiseen kotitorppaan muuttivat pian käräjien
jälkeen, 17. heinäkuuta 1899 vanhin tytär Sofia Wilhelmiina miehensä Abraham Evert Wäkevän
kanssa. He olivat menneet naimisiin 15. joulukuuta 1892. Pariskunnalla oli kaksi lasta, Karl ja
Otto. He olivat muuttaneet Simolan torpasta Espoon puolelle jotakuinkin vuotta ennen Malmelinin
tuloa, eli 8. marraskuuta 1896.
Kaikesta murheesta ja julmistakin takaiskuista huolimatta elämällä on taipumuksena olla
loppujenlopuksi väkevämpi voima. Eräänlaista käänteistä lohtuakin tällaisista historiikeista saattaa
ammentaa. Kuinka usein kuullaankaan valitusta ja päivittelyä siitä, miten huonoksi, pahaksi ja
julmaksi maailma onkaan mennyt? Voitaneen kuitenkin tässä yhteydessä todeta, että on maailmassa
pimeyttä ennenkin ollut; myös niinä paljon puhuttuina ja idyllisinä pidettyinä ”vanhoina hyvinä
aikoina”. Pikemminkin montaa lajia erilaista edistystä ja hyvää on tullut matkan varrella. Toki nämä
ovat asioita, jotka itse kunkin on konsanaan itse havaittava.