Suomen historian varmastikin traumaattisin vaihe oli sisällissodan aika alkuvuonna 1918. Suomi oli
itsenäistynyt vuoden vaihteessa ja työväenliikkeen piirissä oltiin valmiita ottamaan kauan kaivattu
yhteiskunnallinen määräysvalta haltuun. Kiihdyttävänä tekijänä oli tietysti Venäjällä tapahtuva
kuohunta, jonka ounasteltiin merkitsevän maailmanvallankumousta. Olihan koko Eurooppa tulessa
ja vanhan maailman oletettiin romahtavan kokonaan. Kun kaiken epävarmuuden ja kiihtyneen
mielialan lisäksi elintarvikkeistakin vallitsi huutava pula, oli tie selvä aseelliseen yhteenottoon.
Sodalla on monta nimeä: sisällissota, veljessota, punakapina tai vapaussota. Varsinkin entiseen
aikaan käytetty nimi paljasti parhaassa tapauksessa puhujan poliittisen kannan.
Nurmijärvellä tuo ajanjakso vaati ihmishenkiä niin valkoisten kuin punaistenkin puolelta, vaikka
samanlaiseen molemminpuoliseen teurastukseen ja terroriin ei ajauduttukaan kuin Tampereella ja
Viipurissa.
Kun maailma alkaa romahtaa
Nurmijärvi oli koko läntisen uudenmaan torpparivaltaisimpia pitäjiä. Pitäjän historian mukaan oli
Nurmijärvellä 1901 omia viljelmiä 207 kun taas vuokraviljelmiä eli torpparien, mäkitupalaisten ja
maanvuokraajien hallussa olevia tiloja oli 803. Näin laskien 79,5 % maataloudesta elantonsa
saaneista oli vailla omaa maata. Vuonna 1916 olisi maanvuokraussopimus päättynyt 45 %:lla
torpista. Tässä vaiheessa keisarillinen mahtikäsky vielä antoi torppareille jatkoaikaa. Suuri
epävarmuus tulevaisuudesta jäi kuitenkin kalvamaan yhteiskuntarauhaa. Tämän väestön lisäksi
tulevat erilaiset palkolliset ja työläiset, joita maatalouden piirissä oli.
Vaikka ensimmäinen maailmansota olikin aluksi tuntunut sangen kaukaiselta, alkoi puute erilaisista
tarvikkeista tuntua lopulta Suomessakin. Tavallaan sota-ajasta oli jopa hyötyäkin, sillä Venäjän
hallitus linnoitti kiireellä Helsingin seutua. Näille linnoitustyömaille tarvittiin hevosia ja miehiä
töihin. Vaikka jossakin määrin käytettiin työvoiman saamiseksi pakkomääräyksiäkin, niin palkka
oli suhteellisen hyvä. Kun tavallinen maatyömies saattoi odottaa kahden markan päiväpalkkaa, niin
hevosmies sai linnoituksilla jopa yhdeksän markkaa. Tavallinen työmieskin sai neljä markkaa
päivässä. Linnoittaminen siis löi hyvinkin leiville verrattuna maatalouden tuottamaan ansioon.
Kun Venäjän hallinnolliset olot alkoivat horjua ja linnoitustyöt loppuivat, alkoi työttömyysongelma
paheta. Lisäksi sota toi mukanaan inflaation, jolloin rahan ostovoima heikkeni.
Linnoitustyömailla oli liikehtinyt myös erilaista vallankumoukseen agitoivaa ainesta, joka löysi
kaikupohjaa puheilleen. Puuhattiinhan Venäjällä aivan ennennäkemätöntä mullistusta, jonka piti
tuoda työn raskaan raatajille ja maattomille tasa-arvoa ja hyvinvointia.
Itse asiassa pian kansalle ei tarvinnut lupailla leipää kummempaa, sillä levottomuuksien,
linnoitustöiden ja lakkojen takia maatyöt oli monin paikoin jäänyt tekemättä tai tehty vailinaisesti.
Venäjältä ei ostoviljaa saatu viljasta ja kaikesta muustakin ravinnosta oli puutetta ja leipä pantiin
kortille. Se, mitä maassa liikkui yhä runsaammin olivat aseet. Hallintoaan vastaan kapinoimaan
ryhtyvät venäläisjoukot tarjosivat arsenaaliaan suomalaisen vasemmiston käyttöön. Väkivaltaa alkoi
ilmetä. Jo marraskuun 7. päivä 1917 ammuttiin Mommilassa Suomen rikkaimmaksi mieheksikin
kutsuttu liikemies ja kartanon herra Alfred Kordelin. Samassa yhteydessä surmattiin Jokioisten
kartanon isännöitsijä Pettersson. Venäjällä alkanut vallankumous räjähti siis sananmukaisesti myös
sen läntisessä suuriruhtinaskunnassa. Pian palo leviäisi Nurmijärvellekin.
Punakaarti Nurmijärvellä
On vaikeaa sanoa, olisiko sisällissodan aika mennyt toisella tavalla, mikäli pitäjässä olisi jo 1918
ollut toimiva suojeluskuntaosasto. Punakaarti sen sijaan oli syntynyt varhain. Kaarti syntyi suurlakon aikana ja Helsingistä saadun mallin mukaan. Nurmijärven punakaartin ensimmäiset
harjoitukset tapahtuivat uudenvuoden päivänä 1906 Nurmijärven jäällä, mikä tarjosikin tällaisia
”sulkeisia” varten oivallisen kentän. Samalla tietysti haluttiin näyttää muille omaa
järjestäytyneisyyttä.
Vaikka monen kohdalla aatteen hienot ajatukset olivat suhteellisen vieraita, vallitsi tunnelma uuden
yhteiskunnan rakentamisesta. Pelkät puheet eivät silloin riittäisi. Oli oltava sotilaallista voimaa
takana. Asiain ollessa vielä tässä vaiheessa herätti moinen esiintyminen lähinnä ihmettelyä.
Näistä harjoituksista ja valmisteluista huolimatta punakaartilta jäi puuttumaan eräs merkittävä
ominaisuus: kyky järjestelmälliseen ja sotilaalliseen operointiin. Punakaartit kykenivät suhteellisen
helposti pitämään hallussaan siviilihenkilöiden yhteisöjä ja toimimaan oman tahtonsa mukaan. Sen
kyky taistella menestyksellä koulutettuja armeijakuntia vastaan jäi kuitenkin heikoksi. Venäläiset
”toverit” jakelivat auliisti aseistustaan, mutta sotilaskoulutus jäi vähäiseksi.
Kohti Perttulan hallintoa
Venäjän vallankumous lopetti sotatarviketeollisuuden tilauksineen, linnoittaminen oli lopussa,
työttömyys kasvoi yhdessä inflaation ja jatkuvasti pahenevan puutteen kanssa. Kuntiin oli jo
aikaisemmin keväällä annetulla lailla määrätty elintarvikkeiden säännöstelyä ja luovutusta koskeva
järjestys. Marraskuussa oli vielä suurlakko. Suomi julistautui itsenäiseksi 6. päivä joulukuuta ja sai,
tässä vaiheessa jo Venäjän bolsevistisen hallituksen, tunnustuksen itsenäisyydelleen 31. joulukuuta
1917.
Eduskunnan porvaristo vaati pian lujaa järjestystä, mikä 12. tammikuuta 1918 hyväksyttiinkin.
Tämä kuitenkin ärsytti vasemmistoa entisestään, sillä sitä pidettiin, todennäköisesti aivan oikein,
sitä vastaan suunnatuksi toimeksi.
Tammikuun 27. päivä julistettiin suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi. Vastaavasti
punakaartin yleisesikunta antoi käskyn ottaa käsiinsä vallankumoushallitus. Tätä elintä kutsuttiin
Kansanvaltuuskunnaksi. Samana julistuspäivänä se otti Helsingin haltuunsa, ja muun
hallinnoimansa osan Suomea.Punaisten toiminnan keskipisteeksi Nurmijärvellä muodostui Perttula.
Punaisten liikehdintä
Nurmijärvellä oli ollut jo pitkin syksyä ja alkutalvesta aktiivista.
Martti Halmeen laatimissa muistiinpanoissa Perttulan historiasta selviää yhtäpitävästi pitäjän
virallisen historian ja nimismies Väinö Soivion virkansa puolesta tekemän yhteenvedon kanssa, että
Perttulassa valtaansa harjoittanut punakaartin johtoryhmä koostui osin vieraista aineksista. Itse
kaartin johtaja, August Ärling oli pikemminkin tunnettu irtojätkänä, joka eleli kortinpeluulla ja
viinan myynnillä. Luonnollisesti on vaikeaa sanoa näin reilun 90 vuoden jälkeen, missä määrin
värittynyttä hänen luonteensa ja ammattinsa arviointi oli. Joka tapauksessa vieraspaikkakuntalaisten
suhtautuminen oli usein jyrkempää vastapuolta kohtaan molemmin puolin. Myös se, että punaiset
olivat vallitsevissa oloissa suorittaneet jo syksyllä ja alkutalvesta elintarvikkeiden takavarikkoja
syvensi juopaa eri osapuolten välillä.
Halme kertoo punakaartin johdon valinneen esikuntapaikakseen Jussilan talon.
”Kun Perttulan kylän keskelle oli 1914 valmistunut nuorisoseuran talo, otettiin se punakaartilaisten
käyttöön, samoin kuin Röykän-Nummenpään tienristeykseen vuonna 1912 valmistunut
työväentalo.”
Keittiönä toimi vanha Perttulan talo, joka sijaitsi nuorisoseurantalon ja Yli-Pitkälän talon välissä.
Ohjeita ja neuvoja punakaarti sai Helsingin Malmilta, jossa toimi vallankumouksellinen komitea
uutta sosialistista Suomea rakentamassa.
Punakaartilainen sai ruoan ja seitsemän markan päiväpalkan. Se oli monelle lupaava alku siinä
uudessa maailmassa, jota nyt innolla tehtiin. Kukaan ei tuolloin ajatellut, että samaisessa Perttulan
nuorisoseurantalossa, jossa nyt pidettiin esikuntaa, tultaisiin jo toukokuussa 1918 jakamaan
kuolemantuomioita ”punakapinaan” osallistuneille.
Punaisten murhaamat
Esimakua siitä hallinnosta, jota punakaartit ajoivat muodostui jo 18. tammikuuta 1918 tapahtunut
Yli-Korven isäntä Aleksanteri Saxelinin murha. Isäntä oli kieltäytynyt antamasta punaisille vilja-
aittansa avainta. Isäntä ammuttiin tallinsa edustalle.
Vaikka moni pitäjän vanhoista sosialisteista ei tällaista omankädenoikeutta ja julmuutta
hyväksynytkään, ei se voinut estää uusien julmuuksien tapahtumista. Tosin laillisuutta koetettiin,
ainakin muodon vuoksi, ylläpitää. Niinpä Nurmijärven paikallisesikunta määräsi 45 markan sakon
muutamalle punakaartilaiselle, jotka olivat ampuneet Emil Puisto-nimisen miehen koiran. Lisäksi
koiran omistajalle piti maksaa korvauksena sata markkaa. Peruste kuului: ”Koska tarpeeton
ampuminen Punakaartilaisilta on tässä piirissä ankarasti kielletty.”
Tämä tarpeettomuus ja tarpeellisuus oli kuitenkin vaikeasti määriteltävissä, sillä vielä kahdeksan
ihmistä murhattiin mainitun isäntä Saxelinin lisäksi.
Helmikuun 2. päivä murhattiin Rajamäessä asemapäällikkö Fridolf Sohlström, Klaukkalan Ali-
Ollin isäntä Erik Ojamo, Klaukkalan Viirin talon poika Kalle Forström, klaukkalalainen renki
Vilhelm (Nestor) Vainio, pehtoori Axel Hemming Numlahdesta sekä Erkki Halmeen
muistiinpanojen mukaan istellinen Oskar Lindholm.
Oman erityismainintansa ansainneet tässä murheellisessa kertomuksessa Raalan kartanon omistajan
veli Aimo Peltonen ja hänen sisarenpoikansa Ilmari Soini. Heidän kohtalonsa mukaan löytyy
edelleen kartasta merkintä.
Murhamäki, karttalehti 8 – DF-10
Nurmijärven kartassa löytyy Raalantien varresta alue, jolla on pahaenteisesti nimi ”Murhamäki”.
Vanhemmat nurmijärveläiset muistavat vielä tien varressa, hiukan Keikkumäentien risteyksestä
Raalaan ajettaessa, tien sivussa kasvaneen kookkaan männyn. Puun kylkeen oli joku tuntematon
veistänyt näkyvän muistoristin. Tien levennyksen yhteydessä puu hävisi, mutta paikan synkkä
muisto säilyi.
Täysin varmasti ei enää osata kertoa, oliko kohtalokas päivä helmikuun 1. vaiko 2. tahi 3. Joka
tapauksessa helmikuun alussa Raalan kartanolle saapui punakaartilaisten ryhmä, joka vaati hevosta
käyttöönsä. Tilanne johti kahden viattoman ihmisen murhaan.
Kunnallisneuvos Tapio Palho muistelee asiaa seuraavasti:
– ”Varatuomari Aimo Peltonen oli isäni veli, minun setäni. Hän oli tullut perheineen Raalaan
Helsingin sekavista ja epävakaista oloista. Hän oli Helsingin raastuvan tuomari. Punaiset vaativat
häneltä hevosta, mutta hän sanoi, että ei hänellä ole mahdollisuutta eikä lupaa talosta sellaista
antaa.”
Itse Raalan isäntä oli perheineen Mikkelissä, eikä juristi ja tuomari tietenkään katsonut voivansa
luovuttaa toisen omaisuutta ihmisille, jotka vieläpä edustivat hänen katsantonsa mukaan
laittomuutta.
Punaiset komensivat Peltosen rekeensä, jolloin kartanolla ollut sisarenpoika, polyteekkari Ilmari
Soini lähti setänsä tueksi.
– ”Ilmari oli todennut, että ei jätä setää yksin vaan tulee mukaan.”
Kaikki kohtalokkaalla rekimatkalla mukana olleet ovat kuolleet, joten ainoa, mitä varmasti
tiedetään, on murhattujen löytöpaikka. On täysin mahdollista, että lainkuuliainen varatuomari on
kertonut punaisille rosvoille edesvastuun uhasta, jolloin nämä ovat ennen esikuntaansa pääsemistä
päättäneet sopivan syrjäisessä paikassa hankkiutua eroon heidän kannaltaan kiusallisista todistajista.
Raalan kartano ei lopulta tarjonnutkaan turvaa sitä perheineen etsineelle varatuomari Peltoselle.
Tässä asiassa on kuitenkin hyvin tärkeää huomata se, että jo ennen sotatapahtumia olivat
nimenomaan Raalan torpparit saaneet lunastaa omat torppansa itsenäisiksi. Kukaan näistä raalalaisista ei liittynyt punakaartiin. Kartanonväen olettamus siitä, että he olisivat turvassa omiensa
parissa oli sikäli oikeaan osunut. Vieraalta paikkakunnalta tulleilla ei ollut syitä säästellä niitä,
joiden katsottiin olleen vastapuolella.
Itse muistoristikin on vielä tallella, vaikkakaan ei enää tien vieressä muistuttamassa verityöstä. Kun
tien levennyksestä oli tehty päätös, päätettiin Raalassa tallentaa tämä arvokas muistoristi. Hongan
tyvi sahattiin talteen ja siirrettiin risteineen Raalaan vanhojen kotiseudusta kertovien esineiden
joukkoon.
Punaisten sankarihauta
Punaisten toiminta muuttui menestyksien myötä röyhkeämmäksi. Uusimpien historian selvitysten
mukaan on voitu havaita, että vallankumousjohtaja V. I. Leninin ajatuksena todella olikin terrorilla
hallitseminen. Kun vastustaja on peloissaan, se lamaantuu. Edellä kerrottujen veritekojen jälkeen
ympäri kylää saatiin aikaan pelon ilmapiiri. Joko se oli harkittua tai muutoin luontaisesti
aikaansaatua. Kaikki vastarinta oli pian lannistettu. Takavarikkoja saatettiin jatkaa ilman esteitä.
Sodan jälkeen arvioitiinkin, että vahinkoa oli Nurmijärvelle tapahtunut 538 549,25 markan edestä.
Oli menetetty rahaa, vaatetavaraa, ruokatarvikkeita, hevosia ja karjaa.
Takavarikot tapahtuivat toki virallisesti kunnan elintarvikelautakunnan päätösten mukaisesti, mutta
lankoja vetelivät taustalla punakaartin johtajat.
Sota alkoi vaatia kuitenkin myös punaisten henkiä. Muualla Suomessa toimivat suojeluskunnat
alkoivat karttua vahvuudessaan ja Saksasta oli odotettavissa koulutettuja jääkäreitä ja
saksalaisvoimia. Tämä tietysti oli omiaan kannustamaan valkoisia joukkoja.
Perttulan punakaarti saikin lähettää omaa miehistöään Kirkkonummelle ja Mäntsälään taistelemaan.
Osa palasi takaisin vainajina. Nyt nähtiin Perttulassa suurellisia punakaartilaisten hautajaissaattoja.
Ensimmäiset vainajat vietiin Perttulassa Uotilan koulun saunaan, missä naisväki pesi vainajat ja
asetteli arkkuihin. Työväentalon yläpuolella olevassa Kylänpään metsikössä oli hiekkainen
kumpare, joka otettiin nyt hautapaikaksi. Viisi mustaa hevosta veti kukin perässään olevassa reessä
punasankarin arkkua kohti sankarihautaansa. Saattoväkeä oli niin runsaasti, että voi päätellä
paikalle kokoontuneen muitakin kuin varsinaisia surijoita ja punaisia. Puheita pidettiin paljon ja
tilaisuus oli arvokas. Nämä eivät todellakaan olleet mitkään perinteiset hautajaiset. Niinpä jotkut
vainajia virsikirjat käsissään saattamaan tulleet kylän naiset kokivat suuren yllätyksen, kun
tilaisuudessa ei virsiä veisattukaan.
Uuden vallanpitäjien eräs uudistushan oli ollut uskonnon opetuksen poistaminen kansakouluista.
Tilalle oli tullut laskentoa ja lukemista. Nyt haudoillakin kajahti uusi laulu: ”Ei muuta johtajaa kuin
kansa kaikkivaltias”.
Se oli hautajaislaulu myös Kansanvaltuuskunnalle, sillä punaisen kansan valta lähestyi pian
loppuaan Jo 5. maaliskuuta 1918 saksalaiset rantautuivat Ahvenanmaalle ja huhtikuun 3. päivä
Hankoon.
Punaisten sankarihautoihin tultiin hautaamaan vielä paljon vainajia, mutta vähemmän sankarillisin
menoin.
Osat vaihtuvat
Nurmijärven ja samalla tietysti Perttulan vapauttivat saksalaiset sotilaat lauantaipäivänä, huhtikuun
20. päivä. Kuukauden alussa Kansanvaltuuskunta oli jo siirtynyt Viipuriin, jatkaakseen sieltä
aikanaan Venäjän puolelle. Peli oli jo siinä vaiheessa menetetty.
Sekavissa ja suorastaan kaaosmaisissa oloissa koettivat punakaartilaiset vielä pakottaa miehiä
joukkoihinsa. Joissakin tapauksissa paikkakunnan omat punaiset kieltäytyivät tällaista pakkotointa
suorittamasta ja vaaran uhkaamat miehet olivat pyrkineet pakenemaan metsiin. Oman pitäjän
punakaartilaiset olivat joissakin tapauksissa suorastaan varoittaneet liittymästä joukkoihinsa.
Todennäköisesti myös puhelinkeskukset soittivat hälytyspuheluita niihin taloihin, joihin keskukset
tiesivät punakaartilaisten olevan tulossa.
Saksalaisten eteneminen oli suhteellisen helppoa ja vastarinta vähäistä. Tappiotkin olivat vähäisiä,
kaksi miestä. Kirkonkylällä esitettiin kuitenkin vielä suorastaan seikkailunomainen episodi juuri
hetkeä ennen saksalaisjoukkojen saapumista.
Punakaarti oli pistimillä uhaten pakottanut riveihinsä yhdeksän pitäjän nuorta miestä. He olivat
Arvi, Otto ja Eino Löfgrén, Pauli Salmi, Vilho, Eero ja Jussi Rantanen, Otto Lindfors ja
Hannes Forssell.
Sopivan tilaisuuden tullen he onnistuivat pujahtamaan metsän suojiin, mistä he ryhtyivät
ampumaan punakaartilaisia. Jaksottaen tulituksensa he saivat aikaan vaikutelman konetuliaseesta,
mikä aiheutti punaisissa paniikinomaisen paon. Tämä onnistunut operaatio oli siinä suhteessa
erityisen arvokas, että punaiset olivat uhanneet polttaa kyläkunnan mennessään. On myös
mahdollista, että he olisivat surmanneet itselleen epämieluisia ihmisiä paetessaan.
Tästä yhdeksän neuvokkaan nuorukaisen ryhmästä Nurmijärven suojeluskunta sai sittemmin
oivallisen kivijalan itselleen.
Tapolan mailla sijaitsevaan punaisten sankarihautaan haudattiin lopulta lisää kaatuneita. Vuonna
1946 Nurmijärven seurakunta kustansi haudalle kiven, jossa on teksti: ”Vakaumuksensa puolesta v.
1918 rintamilla tai kotiseudulla kaatuneiden 124:n nurmijärveläisen muistolle.”
Kivi on ympäröity matalalla rauta-aidalla.
Kumpu ja kivi ovat lähestulkoon katseilta piilossa Lopentien varressa, likimain vastapäätä Perttulan
nykyistä työväentaloa. Sen sijaan paljon etäänpänä tiestä, katseilta suojassa metsässä, sijaitsee
Ketunnummi. Sielläkin on myös kivi ja hauta, mutta siellä lepäävät ne, joiden kohtaloksi tuli kuolla
sodan jälkiselvittelyissä. Kiven alla on niitä punaisia, joille kirkkonummelaiset valkokaartilaiset
lukivat kuolemantuomioita Perttulan nuorisoseurantalossa toukokuussa 1918.