Nurmijärvi opin ja autuuden tiellä

Uskonpuhdistajamme Martti Luther (1483 – 1546) ja kirjakielemme perustan asettaja
Mikael Agricola ( n. 1510 – 1557) ovat juuri meille suomalaisille äärimmäisen tärkeitä
henkilöitä. Uskoa puhdistaessaan ja protestanttisen kirkon alulle saattaessaan piti Luther
peruslähtökohtana sitä, että ihmiset saisivat itse ja omin silmin lukea puhdasta Jumalan sanaa.
Suomessa toimiva Agricola saattoi havaita, että se olikin oikeastaan ainoa järkevä tapa tuoda
hengen valoa katajaiselle kansallemme, sillä latinaa ja ruotsinkieltä eivät talonpoikaiset
ihmiset oppineet; eivät ainakaan riittävästi Raamattua lukeakseen.
Suomenkielisen aapisen, ABC-kirjan ja Uuden Testamentin suomennoksien painamisellekin
oli olemassa näin uskonnollinen peruste. Tällä varjolla asian hyväksyi myös kuningas Kustaa
Vaasa (1496 – 1560), joka ei suinkaan syyttä ollut saidan maineessa. Olihan hän, tosin
poliittisista syistä, liittynyt vuonna 1527, Vesteråsin valtiopäivillä, uskonpuhdistuksen
puolelle.

On siis täysin perusteltua väittää, että ilman Lutheria ja uskonpuhdistusta suomalaisilla ei olisi
kirjakieltä. Ainakaan sitä ei olisi ryhdytty kirjalliseen muotoon saattamaan seuraavien kahden-
kolmen vuosisadan aikana. Kuinka Agricola olisi sellaisen asian voinut perustella katolisessa
maailmassa?

Suomen kansan opillisista perustuksista ja lukutaidon hankkimisesta vastasi suurelta osin
juuri kirkko. Itsepäiseen ja jukuriin kansaan tällaisen opin merkitys ei kuitenkaan helposti
iskostunut. Oman haittansa teki sekin, että aina vuoteen 1809 Suomi oli Ruotsin
kuningaskunnan siirtomaata, jota toki hallinnoitiin, mutta jonka sivistyksen vastuu rajoittui
pääasiassa ruotsinkielisiin piireihin. Ruotsinkielinen sydän ei aina ollut mukana
suomenkielisen sivistyksen ajamisessa. Poikkeuksia toki löytyi. Kuitenkin vielä Suomen
sodan 1808 – 1809 jälkeenkin valtiollinen hallintokoneisto ja kirkolliset tuomiokapitulit olivat
pääosin ruotsinkielisiä. Menestykselliseen kansanopetukseen tarvittiin poikkeuksellisen
vahvoja ja sitkeitä luonteita. Toisinaan tarvittiin myös hyvin luovaa ajatteluakin, sillä kautta
aikojen opiskelua on pidetty kalliina investointina yhteisön vähiksi väitetyistä varoista.
Nurmijärvellä varsinaisesti alkanut suomalainen pyhäkoulutoiminta on oiva esimerkki siitä,
kuinka suuri merkitys kekseliäällä ja neuvokkaalla sielunpaimenella on ollut maamme
sivistyselämään. Nurmijärvellä tuo sielunpaimen oli kappalainen Johan Fredrik Bergh
(1795 – 1866).

Nurmijärven haasteiden eteen

Papin poikana Suonenjoella kesäkuun 17. päivä 1795 syntynyt Johan Fredrik Bergh valittiin
Nurmijärvelle kappalaiseksi 1826. Siinä tehtävässään hän jatkoi aina vuoteen 1843, jolloin
hänen tiensä johti Jaakkiman kirkkoherraksi, ja vielä edelleen 1857 kirkkoherran virkaan
Rantasalmelle. Berghin yhteiskunnallisesta uutteruudesta kertonee osaltaan sekin, että 1863 –
1864 hän edusti pappissäätyä valtiopäivillä. Hänen Nurmijärvellä viettämänsä vuodet
saattoivat olla ratkaisevan merkittäviä jopa kansallisella tasolla.
Berghin saapuessa Nurmijärvelle olosuhteet olivat monelta osin sellaiset, että sitkeyttä ja
neuvokkuutta tarvittiinkin, jos mieli hengenviljelyssä tuloksia saavuttaa. Jussi Sinnemäen
kirjoittamassa suppeassa elämäkerrassa ”Suomen pyhäkoulun isä” vuodelta 1932, annetaan
nurmijärveläisistä oloista surkuteltava kuva: ”Paitsi sitä, että siveellinen elämä yleensä oli
perin matalalla tasolla pitäjäläisten omassa keskuudessa, lisäsivät sitä vielä muilta
paikkakunnilta tulleet huonot ainekset. (…) Muuan ammattivaras kymmenkunnan
nurmijärveläisen avustamana vei eräänä syysyönä sakaristosta 600 ruplaa rahaa ja uuden
messukaavun, josta heillä oli tarkoitus valmistaa samettilakkeja, jonkalaiset silloin olivat
muodissa. He joutuivat kuitenkin sitä ennen kiinni. Paikkakuntalaiset saivatkin näiden

rosvojen takia pilkkamaininnan ”Nurmijärven kraatarit”. Kirkonryöstön johdosta kirjoitti
seurakunnan kappalainen A. Granit Porvoon piispalle: Pois tahdon minä tästä Sodoman
maasta – täällä on ilmestynyt konnia ja roistoja kaikkialla – Kruununvankilat täyttyvät
parhaillaan pelkistä Nurmijärven isännistä ja emännistä. Kaunis seutu tosiaankin.”
Kirjeen kirjoittanut Granit, joka oli tullut kappalaiseksi 1819 siirtyikin jo 1823 kappalaiseksi
Kuopioon. Hän viihtyi virassaan siis vain neljän vuoden ajan. Hän valitsi poistumisen. Toisin
teki Bergh, joka ryhtyi miltei heti saavuttuaan pohtimaan keinoja haasteiden ja vastuksien
voittamiseksi.

Ei ole köyhällä kunnala koulumestariin varaa

Nurmijärven puolustukseksi on todettava, että kansan luonne ja olosuhteet tuskin erosivat
sanottavasti muista suomalaisista pitäjistä ja maakunnista. Maa oli köyhää, elämä perin
maanläheistä. Suurin ja tärkein päämäärä oli saada tuotettua riittävästi ravintoa elämiseen ja
turvata olemassaolon puitteet. Opintielle pääsivät suhteellisen harvat. Lisäksi oppia saaneet
eivät juuri kotiseuduilleen palanneet kotipitäjän hengenelämää rikastuttamaan. Tätä
sivistyksen asiaa ajoivat lähinnä papit, lukkarit ja hallintovirkamiehet. Lukutaito rajoittui
katekismukseen ja virsikirjaan, joihin oli pakko perehtyä. Niiden varassa yleinen lukutaito jäi
kuitenkin vajaaksi ja useimmiten kehnoksikin.

Vuonna 1762 annettiin ensimmäisen kerran asetus, joilla laajoja seurakuntia kehotettiin
hankkimaan erikseen lastenopettaja, koulumestari. Palkasta päättäisivät pitäjänkokoukset.
Silloinen Nurmijärven kirkkoherra Hans Henrik Barck esittikin innoissaan
pitäjänkokoukselle, että kyseinen koulumestari pitäjään hankittaisiin. Esitystä seurasi
ainoastaan pitkä kädenvääntö, valitusten ja vastaperusteluiden sarja, joka johti
valituskirjelmään aina lääninhallitusta ja Ruotsin kuningasta myöten. Lopulta koko hanke
raukesi ja koulumestari jäi kokonaan hankkimatta.

Vaikka asiaa ajoittain pidettiinkin esillä, olivat pitäjän isäntien perusteet aina samat: lukkarin
antama oppi riittää, pitäjä on liian köyhä ja sadot liian huonot, jotta erilliseen opettajaan
voitaisiin vähiä varoja laittaa. Ironisesti voitanee todeta, että viljavalla Nurmijärvellä oli
poikkeuksellisen kehnoja satoja peräti 65:n vuoden ajan, kunnes kappalainen Bergh sai asiaan
omalla nokkeluudellaan vauhtia.

Yhä vain köyhyys vaivaa

Uusi vakavasti otettava yritys Nurmijärven koulumestarin hankkimiseksi otettiin
pitäjänkokouksessa 13. päivä kesäkuuta 1830. Kirkkoherra Karl Isaak Wallenius ja pastori
Bergh totesivat, että lukutaidottomuus on huolestuttavan suurta ja esittivät opettajantoimen
perustamista. Sielunpaimenet ymmärsivät myös sen, että lukutaidoton kansa ei Raamattua ja
postillaa lueskele, mikä heikentää myös moraalista selkärankaa. Kirkkoherra Wallenius ja
Bergh edustivat aikansa herännäisyyttä, jossa Raamatun lukeminen ja virren veisuu olivat
hyvin tärkeitä asioita. Kun herännäisyydessä henkilökohtaisella kääntymisellä ja Sanan
vastaanottamisella on suurin merkitys, niin sitä Sanaa on osattava lukea. Lukutaidottomilta ei
siis oikein voinut odottaa herännäisyyttäkään. Lukutaidon edistäminen oli siis pastori
Berghille todellinen sydämen asia. Sinnemäen kirjoittama elämäkerta kiteytti asian näin:
”Hän tiesi, että seurakuntalaiset sen kautta tulivat välittömästi kosketuksiin Jumalan sanan
kanssa, kun osasivat itse sitä lukea. Siunauksen toivo oli siten suurempi. Ja epäilemättä Bergh
on etukäteen laskenut kaikki muutkin lukutaidosta koituvat edut, koska hän asiaa niin innolla
ajoi.”

Pastorin into lieneekin ollut hyvin suuresta merkityksestä, sillä nyt hän oli tullut pitäjään,
johon ei 65:een vuoteen oltu saatu aikaiseksi koulumestarin palkkausta. Tarve oli suuri, mutta
vastahanka oli sekin väkevää lajia.

Kirkkoherra ja pastori muistuttivat kesäkuisessa pitäjänkokouksessa 1830, että pitäjän
lainajyvästön vuonna 1819 uusittujen sääntöjenkin mukaan voitaisiin yli 600 tynnyrin
menevästä osuudesta osa käyttää ”hurskaisiin” tarkoituksiin. Kun siis yksi tynnyri on 164,9
litraa, niin puhutaan 98 148 940 litrasta viljaa. Jos oletetaan viljalitran painavan noin 1,5
kiloa, niin viljavaraston olisi oltava 148 410 kiloa. Nyt kuitenkin huomautettiin, että varat
eivät olleet vielä aivan täyttä 600:aa tynnyriä.

Sen verran oltiin kuitenkin edistytty, että esitettiin koulumestarin palkkaamista kahden
vuoden määräajaksi talollisten voimin. Jos tulokseen oltaisiin tyytyväisiä, asiaan palattaisiin
uudelleen. Yksi vastustava puheenvuoro kuultiin ja sen esitti Nurmijärven pitäjän historian
mukaan Juho Huja Leppälammilta. Koska oli pelättävissä, että vastahankaisuutta alkaisi
esiintyä muissakin pitäjän kokoukseen tulleissa isännissä, kiiruhti Bergh lupaamaan, että
maksaisi vastustajan osuuden omasta pussistaan. Itse asiassa tilanteesta ilmeisesti hätääntynyt
Bergh lupasi maksaa mahdollisten muidenkin kielteisesti asiaan suhtautuvien osuudet, ellei
näitä ilmaantuisi kohtuuttoman montaa. Kokous kuitenkin hyväksyi asian yksimielisesti ja
opettajan palkaksi sovittiin kultakin talolta kaksi kappaa ruista vuodessa. Lisäksi
palkkaetuihin kuuluivat opettajan asunto, sänkyvaatteet ja lämmitys. Näistä talot huolehtisivat
vuoronperään opettajan ja koulun kiertäessä kylästä toiseen.

Vänkääjät asialla

Kaikenlaisten uudistusten vastustaminen ja vänkääminen eivät ole mitään uusia ilmiöitä.
Yksimielinen päätös ei tarkoittanut sitä, että asia olisi sillä selvä. Lääninmaanmittarina
toiminut S. E. Saxelin sai aikaan vastarintaa niin runsaasti, että jo uudessa
pitäjänkokouksessa, tammikuun 9. päivä 1831, edellisen kesän päätös kumottiin. Taas oltiin
samassa tilanteessa kuin vuosikymmeniä aikaisemmin. Asia vietiin maaherralle. Maaherra-
paralla oli nyt edessään kaksi laillisesti hyväksyttyä pitäjänkokouksen päätöstä. Hän katsoi
viisaammaksi matkustaa Porvooseen neuvotellakseen asiasta Porvoon tuomiokapitulin kanssa.
Matka kannatti kansansivistystä ajatellen, sillä tuomiokapituli oli kirkkoherran ja pastorin
näkemyksen ja aloitteen kannalla. Nurmijärvi velvoitettiin palkkaamaan opettaja.
Suomalaisena hyveenä pidetty itsepäisyys muuttui nyt kuitenkin silkaksi vänkäämiseksi. Kun
opettajan vastustajien normaali valitustie havaittiin turhaksi, valitettiin keisarille. Keisarin
armollista valtaa käyttävä senaatti kuitenkin totesi valittajille, että valitus ei ollut tapahtunut
määräajassa ja oli siten mitätön.

Vaikka koulumestari nyt palkattiinkin pakon edessä, oli alkuperäinen päätös määräaikainen.
Vuodet 1833 – 1834 opettaja pitäjässä olikin, mutta pihistelevät isännät katsoivat, että hyöty ei
ollut maksujensa arvoista. Voihan olla niinkin, että asia oli nyt muodostunut periaatteelliseksi.
Olihan opettaja palkattu tavallaan pakon edessä.

Yli-Paakan talosta pyhäkoulu

Senaatin päätös opettajan palkkaamisasiassa saatiin 1832. Kuitenkin jo suoranaiseksi
perinteeksi muodostunut opettajan palkkaamisen vastustus muodosti jatkuvasti epävarman
tilanteen. Lisäksi pitäjänkokouksen päätöskin koski vain määräaikaista opettajaa. Tosiasia oli
sekin, että kiertokoulu vierailisi yhdessä kylässä vain kerran vuodessa. Kirkonkirjat
kertovatkin, että noin paristasadasta rippikouluun pyrkivästä vajaat parikymmentä osasi lukea
sujuvasti. Näistäkin puolet tarvitsi lukemisessaan apua. Tilanne ei ollut järin lupaava.
Suoranaiseksi ensiavuksi pastori Johan Bergh löysi pyhäkoulutoiminnan.
Pyhäkoulun varsinainen alku on löydettävissä Englannista, jossa lehtimies Robert Raikes
tutustui 1780 kotikaupunkinsa Glouchesterin työläislapsien oloihin. Tästä havahtuneena hän
ryhtyi ajan valistuksen hengessä opastamaan näitä lapsia hartauden ja lukutaidon piiriin.
Kolmen vuoden kokeilun jälkeen hän rohkeni jo kirjoittaa koulustaan lehdissä. Aate alkoi levitä. Suomessa tämä siemen alkoi varsinaisesti itää Nurmijärven pitäjässä, tarkkaan ottaen
Nummenpäässä, Yli-Paakan talossa.

Ensimmäinen tallessa oleva ilmoitus uudesta koulujärjestelmästä on päivätty kappalaisen
pappila Puontilassa 15. päivä huhtikuuta 1832. Kuulutuksen mukaan sinä pyhänä, puolelta
päivin, ”aljetan lasden skoulu Nummenpään kylässä Yli-Paakan rustholisa, johon siis sen
kylän lapset tänäpäivänä ja edespäin joka pyhäpäivä jälken puolenpäivän mahta kokondua.”
Bergh kuulutti myös muista kylistä taitavia miehiä, jotka kristillisessä rakkaudessa ryhtyisivät
pyhäkoulua pitämään. Kirkonkylässä sama kouluetuisuus oli tarjolla hänen
kappalaispappilassaan, Puontilassa.

Vaikka tarkemmalla asiakirjojen tutkimisella voidaan olettaa, että jonkinlaista opetusta
pyhäkoulujen tapaan on annettu jo 1829 ainakin Klaukkalassa, Kytäjärvellä ja Palojoella, niin
virallisena alkuna pidetään tuota huhtikuista kuulutusta 1832. Joka tapauksessa pian
pyhäkoulutoiminta alkoi taas Yli-Paakan ja Puontilan lisäksi näissäkin kylissä.
Vaikka pitäjään samana vuonna saatiin määräajaksi kiertokoulun opettaja, oli
pyhäkoulujärjestelmä sittenkin vakaammalla pohjalla. Ensinnäkin se oli kokonaan kirkon
omaa opetusta ja toiseksi sen perustana olivat vapaaehtoiset seurakuntalaiset, joten
kustannuksista pihistelevillä tahoilla ei ollut sen toimintaan mitään vaikutusta.
”Ruoki minun karitsoitani”
Lause on kaiverrettu Nurmijärven kirkon kupeeseen 22. toukokuuta 1932 pystytettyyn Johan
Fredrik Berghin muistokiveen. Olihan hänen toimestaan Sanan leipää nyt jaossa seurakunnan
nuorimmille pyhäkoulun välityksellä.

Uuttera ja toimelias Bergh toimi kuitenkin monella taholla samaan aikaan. Jo vuodesta 1831
papit ryhtyivät pitämään omaa listaansa sellaisista seurakuntalaisista, joiden lukutaito oli
lukusilla havaittu heikoksi. Nämä määrättiin pappien luokse saamaan täydennystä taitoihinsa.
Voitaneeko jopa sanoa, että kyseessä oli jonkinlainen tukiopetus. Tässä oppilasjoukossa oli
mukana myös aikuisempaa väkeä, joka oli laiminlyönyt kristinopin harjoittamisen ja siinä
samassa unohtanut lukutaitonsa.

Joskus oli tarpeen käyttää myös ankarampia pakotteita. Yleistä tapain turmellusta ja
laittomuutta vastustaessaan ja lukutaidottomuutta pois häätäessään olivat kirkon papit
valmiita käyttämään myös jalkapuuta. Vaikeaa sanoa, johtuiko kokonaan uuden jalkapuun
hankkiminen Nurmijärven kirkon porstuaan vuonna 1930 entisen vanhasta iästä vaiko vallan
runsaasta kulutuksesta, mutta uusi oli hankittava. Tässä uudemmassa jalkapuussa saivat
kyyhöttää ne pitäjäläiset, jotka eivät riittävän uutteralla opiskelullaan lunastaneet paikkaansa
lukemaanoppimiskamppanjassa. Jalkapuun käyttö kiellettiin vuonna 1848. Tosin lukutaitokin
oli silloin jo paljon paremmalla tolalla.

Aleksis Kiven Jukolan veljeksille tuo ”opetuväline” oli tehokas pelote: ” Tuo musta
jalkapuu ammottain synkästi ympyriäisellä lävellänsä maata röhnöttää tuolla kirkon
porstuassa kuin musta karju”. Senkö karjun kitaan pitäisi lukutaidottomien veljesten jalkansa
työntää? Sitä kurjuutta sitten paettiinkin Impivaaran korpiin.
Harva ehkä tietää, että tuo maineikas jalkapuu on edelleen tallella ja on nykyään esillä
Seurasaaren ulkoilmamuseossa, Karunan kirkon porstuassa. Nyt museoesineeksi muuttuneena
sen voisi yhtä hyvin kuvitella kuuluvan vaikkapa Koulumuseon kokoelmiin. Sielläkin sillä
olisi perusteltu paikkansa.

Kelpo pastorilla oli vielä lisää keinoja saattaessaan kansaa lukuharrastuksen pariin. Ajan
lakien mukaan palkollisilla oli syksyn aikana niin sanotut ”pestuupäivät”. Kansanperinteen
sanakirjan mukaan ne ajoittuivat Laurin ja Mikkelin päivien välille (10.8.-29.9.). Tänä aikana
piiat ja rengit joko uusivat pestinsä taloissa tai saivat muuttokirjan voidakseen hakeutua
muualle töihin. Muutoin he olivat sidoksissa taloihin. Irtolaisuus oli rangaistava asia.

Bergh piti sitkeästi kiinni siitä kirkkolain määräyksestä, jonka mukaan muuttokirjan sai antaa
vasta, kun asianomaisen lukutaito oli ensin kuulustelemalla selvitetty. Hoitaessaan
väliaikaisesti kirkkoherran toimia hän kutsui kaikki muuttokirjaa tarvitsevat palkolliset
puheilleen. Ehtona muuttokirjan saamiselle oli lukukoe.

Lopulta sentään oppivaista väkeä

Ajan tavan mukaan opetuksen apuvälineinä käytettiin myös ruokokeppiä tai hankalassa
tapauksessa patukkaa. Joskus saatettiin kopauttaa vierekkäin istuvia kovapäisimpiä lyömällä
näiden päät moksahtaen yhteen.
Vaikka tämän päivän viranomaiset saattaisivat sanoa yhtä ja toista näistä menetelmistä,
saavutettiin kuitenkin hyviä tuloksia. Tärkeää on ollut varmasti myös se, että oppia antoivat
pääasiassa tavalliset kansanmiehet, jotka elivät samaa todellisuutta ja arkea opetettaviensa
kanssa. Nurmijärven pitäjän historia antaa tästäkin selvän kuvan. 1830 – 1850-luvuilla
pyhäkoulujen opettajat olivat tavallisia kansanihmisiä ja yhtä poikkeusta lukuun ottamatta
miehiä. Tämä poikkeus oli palojokelaisen opettaja Forssellin tytär Maria Kristina.
Pääasiassa pyhäkouluopettajat olivat myös tavallisia käsityöläisiä ja torppareita. He kuuluivat
siihen suureen väestön osaan, jolle lukeminen ja kirjanoppi olivat ainoat tiet parempaan
elämään. Tämä omasta yhteiskuntaluokasta juontuva lukutaidon ja opin arvostus ei ole voinut
olla vaikuttamatta myös oppilaisiin, vaikka mitään yhteiskunnallista näkökulmaa ei varmasti
pyhäkouluissa viljelty.

Pyhäkouluissa rukoiltiin, luettiin Uutta Testamenttia ja veisattiin; välillä taas piiskattiin.
Vuonna 1838 syyskuun 30. päivä pidetyssä rovastintarkastuksessa todettiin pitäjässä toimivan
jo kymmenen pyhäkoulua. Berghin jo lähdettyä Jaakkimaan pyhäkouluja toimi Nurmijärvellä
22. Piispa Ottelin saattoi hyvillä mielin todeta, että vanhemman väen kristinopin tietoisuus ja
käsitys oli parempaa kuin missään muualla hänen tarkastamassaan seurakunnassa. Nurmijärvi
loistikin nyt edukseen.

Pastori Bergh oli vielä vuonna 1842, ennen lähtöään Jaakkimaan, saanut pitäjänkokouksen
päättämään, että ennen palkollisten syksyisiä pestauksia on julistettava seurakunnalle
opetuksen puolesta. Tämä tarkoitti, että isännille teroitetaan uutta palkkamallia:
huonolukuisille palkollisille maksettakoon vain sen verran, että he voivat nämä tarpeen
vaatiessa kouluttaa lukemaan.

Päätös toimi kahdella taholla. Isännät huolehtivat tarpeellisesta koulutuksesta ja toisaalta
paremman palkan toivossa piiat ja rengit halusivat hallita lukemisen taidon.
Berghin alkuperäinen päämäärä oli kuitenkin saada Nurmijärvelle vakituinen koulumestari.
Siinäkin tarkoituksessaan hän lopulta oli onnistunut vuonna 1839, jolloin toimeen saatiin,
monen mutkan ja värikkään vaiheen kautta Malakias Costiander (1815 – 1870).
Kun pitäjän viljamakasiinin hoitaja oli 1837 kuollut, eikä pitäjästä toista sopivaa tilalle
löytynyt, otti Bergh tehtävän väliaikaisesti itselleen. Jo syksyllä 1938 hän ilmoitti kuitenkin
luopuvansa toimesta, jolloin pitäjän isännät olivat vaikeassa tilanteessa. Nyt neuvokas Bergh
käytti tilaisuutta tarkoituksensa eduksi ja ehdotti pitäjänmakasiininhoitajan ja koulumestarin
tehtävien yhdistämistä. Taas muutaman mutkan ja käänteen jälkeen tehtävään lopulta valittiin
jo kertaalleen hakemuksensa peruuttanut Costiander. Hän oli mies, joka siis opetti
nurmijärveläispolvia aina kuolemaansa, vuoteen 1870, saakka. Hänen oppilaidensa joukossa
oli vuonna 1841 Troskin talossa pidetyssä kiertokoulussa muuan 7-vuotias palojokelainen
Aleksis Kivi, silloin vielä Stenvall. Myöhemminkin tämä oiva oppilas sai nauttia Costianderin
opastusta ja neuvontaa sanan käytössä. Kivi oli se kirjailija, joka alkoi ensimmäisenä luoda
suomalaista kirjallisuutta suomenkielellä.

Kiitoksen merkiksi

Vuonna 1932, toukokuun 22. päivä pystytettiin Nurmijärven kirkon edustalle graniittinen
muistokivi. Kivessä on kaiverrus: ”Ruoki minun karitsoitani” sekä alempana: ”Pyhäkoulun
isälle ent. sielunpaimenelleen pystyttivät tämän muistokiven Nurmijärven seurakuntalaiset
1932”.
Kiveen on upotettu taiteilija M. Hovin laatima pronssireliefi Berghistä itsestään.
Itse muistomerkin on valmistanut Helsingin Lauttasaaressa toiminut Kiviveistämö O/Y
Forsman taitelija Hovin ohjeiden mukaan. 8. huhtikuuta 1932 päivätyssä tarjouskirjeessä
toimitusajaksi on luvattu 6-8 viikkoa ja teoksen hinnaksi muodostui tarjouksen mukaisesti
hiukan vajaat 3000 markkaa.

Tilaisuus kokosi valtavan yleisön. Tuolloin kirkkoherrana toiminut Kosti Kankainen (1894 –
1979) saattoi puhua varsin suurelle yleisölle samalla, kun saattoi nähdä juhlittavan henkilö
työn yhtä suuret tulokset.
Vielä vuonna 1946 Sakari Kuusi kuvaa Johan Fredrik Berghin työn tuloksia ylistävästi.
Hänen pitäjässä vaikuttamisensa jälkeen oli tuomareillakin perin vähän tehtäviä:
”Siviilijuttujen luku oli hyvin pieni, ja rikosjuttuja siellä ei ollut lainkaan. Nurmijärven
pitäjässä näytti olevan yksinomaan hurskaita lainkuuliaisia kansalaisia, jotka tarkoin
varoivat joutumasta ristiriitaan lain ja oikeuden kanssa.”
Tämä viimeinen lainaus on viimeksi ollut luettavissa Heikki Ylikankaan kirjassa
”Nurmijärven rosvot”.

Kokonaisen pitäjän ja kansakunnan sivistystyö ei tietenkään ole yhden henkilön vastuu tai
ansio. Sellaiseen tehtävään tarvitaan paljon arkisen ja pyyteettömän työn puurtajia, joilla on
halu jakaa omaa aikaansa ja voimiaan yhteiseksi hyväksi. Silti aina on tarvittu niitä
persoonallisuuksia, jotka iskevät toiminnan kipinän näihin lukuisiin puurtajiin. Nurmijärven
kappalainen Johan Fredrik Bergh oli sellainen ihminen. Hänen kipinästään syttyi
Nurmijärvellä palo Suomen kieltä kohtaan. On syytä uskoa, että samasta roihusta virisi myös
kansalliskirjailijamme into luoda kirjallisuutta ja maamme kuvaa sen omalla suomenkielellä.