Nurmijärvi on historian saatossa muuttunut, kasvanut, kehittynyt ja edistynyt moderniksi,
edistykselliseksi pitäjäksi. Ja lopulta kuitenkin tavallisen ihmisen elämä on pysynyt perin
samanlaisena. Elämänkaari syntymästä ikuiseen lepoon ei lopulta ole muuttunut miksikään. Elämän
taipaleen alku- ja loppupisteiden välissä tosin on tänä päivänä ehkä runsaammin rientoja, puuhia ja
tavaraa kuin sata vuotta sitten, mutta perusasetelma on samanlainen. Tämä perustotuus saattaa
nykypäivän ihmisiltä helposti unohtua, koska kuolema kovin innokkaasti kätketään pois elämän
piiristä. Harva ihminen nykyään edes näkee omin silmin edesmennyttä vainajaa.
Kun itse kuolema ja kuoleminen halutaan sivuuttaa, niin eipä ole mikään ihme, että kokonaisen
hylätyn hautausmaankin historiaa saattaa olla jo perin hankalaa selvittää. Tällöin kuitenkin
menetetään historiallisia tapahtumia ja tietoja. Siinä, missä syntyminen on merkittävä osa elämän
piiriämme, on sitä myös kuolema ja vanha hautausmaa. Vanha kalmisto kertoo meille niistä
arvoista, tavoista ja hartaudesta, jonka puitteissa aikaisemmat sukupolvet esimerkiksi Nurmijärvellä
ovat elämän taivaltaan kulkeneet.
Moni Raalantietä Nurmijärven kirkonkylästä Hämeenlinnantien liittymää kohden ajava on varmasti
kiinnittänyt huomionsa tien oikeassa laidassa, Pitkämäen alueella, matalaan kiviaitaan. Aidan
takana rehottaa kesällä vehmas pusikko ja talvella lumen puuteroimat kuuset kattavat maiseman.
Aidassa on ikään kuin porttia varten aukko, mutta muutoin on tienoo aution oloinen. Joskus
pyhäinpäivän ja joulun aikaan saattaa tuosta metsiköstä tuikuttaa kuitenkin jokunen kynttilä.
Kysymyksessä on Nurmijärven hylätty kalmisto, Nummen hautausmaa.
Kuollut saatetaan matkaan
Kuolleiden valmistamista hautajaisiin kuvaa Klaukkalasta syntyisin ollut Kalle Vuori (1894 –
1985) Terho Itkosen kokoamassa ”Nurmijärven Murrekirjassa” vuonna 1966 tehdyssä
nauhoitteessa: ”Se oli ensimmäinen noin sitte lauvantain illal nin sinne sai mennän naapurit noin
kaikki sitte sitä ruumista katsomaa. Ja siäl laulettii sitte noin henkellisii laului sitte ja, neet
ristimerkkii ja kaikki, sen ruumiir rintaa sitte. Ja arkun kansi oli auki sitte et se näky se arkku. Ja
pualeenyähöön nee istu ja laulo ja jutteli sitte siin ja. Sit ne meni aamust vähä menivät nukkumaa ja
sit ne lähti viämää ruumista hautausmaalle juu.”
Vainajan käsittely ja kuljettaminen viimeiseen lepoonsa lienee Kalle Vuoren aikana ollut
jokseenkin samanlaista myös 1880-luvulla, jolloin Nummen hautausmaa perustettiin. Siinä mielessä
1900-luvun alun kuvaus avaa näkymän Nurmijärvestä, jonka tiet eivät aina olleet kaksisessakaan
kunnossa ja jolloin viimeinenkin matka saattoi muodostua saattoväelle hankalaksi koetokseksi.
”See tuatii vaa tolvisi, talveel pantii rekee vaa sitte tommosee pitkää, tavallisee tyärekee ku oli
pitkä arkku. Ja kesäl oli sitte et siält sai semmosii – niis jossain talos oli ai – ni sai lainaas semmoset
vaunut oike nelipyöräset vaunut. (…) Hyvi huanot oli tiät juu. Minunki yks sisko ku kuali niin,
kevääl oli vettä jo niim paljo ek ku niil oli tommoset vanhanaikaset ookareet ni se, ookareki keikku
sitte veses tolvisi niinku joku venes sitte vaa.”
Tällaisissa tieolosuhteissa eläville nurmijärveläisille viranomaisten päätös kieltää enää hautaamasta
vainajia kirkon äärellä olevaan hautausmaahan oli oltava suoranainen järkytys. Pitäjäläisten oli
yhtäkkiä etsittävä uusi kalmiston paikka jostakin kaukaa.
Kirkkoherra tuntee asetukset
Vuonna 1881 elokuun 21. päivänä, sunnuntaina, luettiin kirkkokokouksessa
hautausmaatoimikunnan ehdotus hautausmaan laajentamisesta. Tarkoitus oli jatkaa hautuumaata 40
sylen, noin 50 metrin, päähän itäisestä päädystään. Tämä alue oli määrä täyttää hiekalla ja aidata,
kuten hautausmaat yleensäkin.
Pitäjä kasvoi ja vanha hautausmaa oli jäänyt kertakaikkiaan liian pieneksi. Mutta yhteiskunnallisen
kehityksen myötä myöskin ympäristöstä ja terveyskysymyksistä huolehtiva lainsäädäntö oli
muuttunut tarkemmaksi. Päätökselle oli saatava senaatin vahvistus.
Nurmijärven kirkkoherrana toimi vuosina 1877 – 1885 viransijaisena Karl Gustav Forsblom. Hän
oli paitsi kirkonmies, aivan ilmetty hallintomies samassa persoonassa. Samainen Forsblom
nimittäin toimi Nurmijärven kansakoulun puheenjohtajana 1880 – 1885, missä tehtävässä hän
huolehti siitä, että koulutoimessa noudatetaan kaikkia annettuja asetuksia. Ennättipä hän vielä 1884
olla perustamassa pitäjään raittiusyhdistystäkin.
Niinpä tämä uuttera kirkkoherra huomautti jo syyskuun 4. päivä pidetyssä kirkkokokouksessa, että
elokuinen päätös ”sotii armollisen asetuksen, tervydenhoidosta Suomenmaassa, annettu
22.12.1879, vastaan.” Tarkkaan ottaen kirkkoherra kertoi laajennushankkeen olevan kyseisen
asetuksen VI luvun 40 §:n vastainen. Hautausmaa kun oli vain kaidan pellon kautta pappilasta
erotettuna ja sen lisäksi hän vielä epäili hautausmaalta juoksevan valumavesiä lähistön
vesilähteisiin.
Forsblom jätti päätäntävallan kokoukselle. Hän kuitenkin muistutti, että vaikka hakemus
laajennustyöstä lähetettäisiinkin senaatille, niin sitä ei luultavasti tulla vahvistamaan.
Nurmijärveläisiin hyveisiin on kautta aikojen kuulunut sitkeä peräänantamattomuus, joten pitäjän
miehet päättivät, että hakemus joka tapauksessa lähetetään.
Tammisunnuntaina, 15. päivä vuonna 1882 osoittikin, että kirkkoherra oli ollut oikeassa ja tuntenut
asetukset hyvin. Kirkkokokous joutui apeana kuulemaan Porvoon tuomiokapitulin vastauksen
vahvistuspyyntöön: ”(…) täten teille ilmoitetaan, että kun seurakunnan omistusoikeus siihen
maapalstaan, jolla hautausmaata jatkettaisiin, ei ole todistettu ja kun paitsi sitä, asiakirjoista
näkyy, että hautausmaa aiotun jatkamisen kautta tulisi aivan likelle asuttuja paikkoja,
tuomiokapituli ei voi ryhtyä toimiin puheenalaisen päätöksen vahvistamiseksi.”
Sen sijaan, että pitäjän miehet nyt olisivat ryhtyneet suunnittelemaan uuden hautausmaan
rakentamista, he tuntuvat suuttuneen ja koko vanhan hautausmaan laajennushakemusasia päätettiin
aloittaa uudelleen.
Uusi kalmisto pakon edessä
Hallinnon rattaat jauhavat hitaasti. On myös kirkonkirjojen siististi kirjoitettujen päätösrivien välistä
luettavissa, että virkaa tekevä kirkkoherrakin alkoi hermostua laumansa itsepäisyyteen. Toukokuun
6. päivä 1883 talokas Abraham Seppälä valittelee kirkkokokouksessa, että Porvoon tuomiokapituli
ei aio ottaa uusintahakemusta tutkittavakseen. Seurakunnalta hän kuitenkin ryhtyi vaatimaan
matkakustannuksia itselleen. Tässä vaiheessa Forsblom ei enää myötäillyt lainkaan. Hän kielsi
maksamasta Seppälälle ensinnäkin siitä syystä, että tällaista kuluasiaa ei oltu asianmukaisesti
kuulutettu ja lisäksi tuli muitakin vankkoja perusteita: Ei ollut mitään todisteita, että hän on todella
Porvoossa tuomiokapitulissa käynyt ja jos oli käynyt, niin tämä oli mennyt sinne ilman
asianmukaisesti laadittuja asiakirjoja, selvityksiä maan omistussuhteista ja vailla karttoja.
On ilmeistä, että kirkkoherra halusi läksyttää jääräpäisiä seurakuntalaisia. Ainakin oli perusteltua
edellyttää muotoseikkojen noudattamista.
Syyskuun 30. päivä 1883 talokas Seppälä lienee jo viimeistään saanut asianmukaisen valtakirjan
hoitaa asiaa tuomiokapituliin, sillä kokous hoputti tätä valmistelemaan asiaa. Oli teetettävä
maanmittarilla kartat ja hankittava selvitykset maan omistuksista.
Kului likimain kolme vuotta ennen kuin seurakunta pehmeni tosiasioiden edessä. 30. toukokuuta
1886 on kirjattu lakoninen päätös: ”Koska seurakunnan vanha hautausmaa nykyjään on riittämätön
ja paitsi sitä likellä asutuspaikkoja, päätettiin rakentaa uuden hautausmaan.” Tehtävää varten
valittiin komitea. Tässä vaiheessa viransijaisena kirkkoherran virkaa hoitanut Forsblom ei ollut enää
päätöstä kirjaamassa. Hänen toimensa oli päättynyt vuotta aiemmin. Lieneekö tämäkin vaikuttanut
päätökseen? Ei tarvinnut katsoa jo alunperin asiasta eri linjalla ollutta kirkkoherraa silmiin.
Elokuun 15. päivä 1886 esiteltiin seurakunnalle, että 2,5 virstan päässä kirkolta, maantien varressa
oleva alue tulisi uudeksi hautuumaaksi. Aluetta on ajan saatossa kutsuttu eri nimityksillä. Se on
ollut Nummi, Syrjä, Nummensyrjä tai Ärtinnummi. Alueella oli joskus asunut entinen sotilas Niilo
Ärt, jonka nimi eli sittemmin paikan nimistössä. Paikkaa kutsuttiin myös Aholannummeksi tai
Mäyräntöyrääksi.
Maata piti nyt erottaa kolme tynnyrinalaa, eli 1,5 hehtaaria, tästä silloisesta lukkarin virkataloon
kuuluvasta tiluksesta. Lukkari Erik Olin suostui järjestelyyn ja hänelle annettiin sittemmin
hyvitystäkin. Erikseen vielä todettiin, ”että maa on hietaperäistä, likellä on hietaa olemassa ja vesi
ei haittaa tee.”
Oikeastaan tässä lauseessa ei ole yhtään ainutta väittämää, joka olisi pitänyt paikkaansa.
Nurmijärven seurakunta joutui varsin pian toteamaan joutuneensa asiassa kirjaimellisesti ojasta
allikkoon.
Senaatti siunaa onnettoman päätöksen
Kesäkuun 26. päivä 1887 kirkkokokous totesi senaatin kirkollisasiain toimikunnan hyväksyneen
uuden hautausmaan rakentamishankkeen. Kaikki näytti nyt etenevän hyvin ja komitealta pyydettiin
myös esitystä siitä, miten lukkarille hyvitetään tämän virkatilasta lohkaistu maa-ala.
Jälleen hautausmaa-asiassa tapahtui jonkinlaista aktivoitumista, kun 14. päivä lokakuuta 1888
kirkkokokouksessa luettiin vielä kertaalleen seurakunnan saama päätös uuden hautausmaan luvasta.
Kun tämä lupakysymys oli kaikin puolin selvä ja kunnossa, päätettiin vielä kerran anoa
keisarilliselta senaatilta lupaa käyttää vanhaa, kirkon kupeessa olevaa, hautausmaata täyttämällä sitä
itäsuuntaan hiekalla. Vaikuttaa siltä, että uuden hautausmaan sijainti koettiin niin kaukaiseksi, että
taas uuden hakemuksen teko katsottiin vaivan arvoiseksi. Vai olisivatko isännät ajatelleet, että kuta
kauemmin ja sitkeämmin asiaa pidetään vireillä, niin sitä parempaa pehmitystä se viranomaisiin
nähden lopulta on? Koska käytettävissämme on aiheesta ainoastaan Nurmijärven seurakunnasta
löytyvät kokouspöytäkirjat, voidaan vain tehdä olettamuksia, parhaassakin tapauksissa vain
johtopäätelmiä.
Syyskuun 1. päivä 1889 päätettiin jo ryhtyä rakentamaan itse hautausmaa-aluetta. Alue päätetiin
aidata kiviaidalla, joka on 2,5 kyynärää (noin 1,5 m) levä alhaalta ja 1,5 kyynärää (noin 0,9 m)
harjaltaan. Maa-alueesta sovittiin täytettäväksi aluksi vain puolet. Ilmeisesti urakan suuruus hiukan
hirvitti, kun päätettiin näin varovaisesti ryhtyä toimeen. Kuitenkin jo syyskuun 15. päivä tehtiin taas
uusi päätös, jonka mukaan sittenkin koko alue raivataan ja rakennetaan. Nyt sovittiin siitäkin, että
hautausmaan portti laaditaan komeasti raudasta ja lisäksi rakennetaan ruumishuone. Tämä oli
oikeastaan välttämätön lisäurakka, sillä hautajaisethan tavattiin viettää haudan äärellä.
Ruumishuone vainajien säilytystä varten oli siis kaikin puolin tarpeellinen. Lisäksi kyseistä
rakennusta käytettiin myös ruumiinavauksia varten. Niinpä sitä kutsutaan myös leikkaushuoneeksi.
Rakennuksen tuli olla 9 kyynärää leveä (5,35 metriä) ja 12 kyynärää (7,13 metriä) leveä. Sisällä piti
oleman kakluuni ja pieni muuripata sekä rakennuksen alla ruumiskellari.
Päätös hyväksyttiin. Joulukuun 12. päivänä 1889 oltiin taas edetty kukonaskelen verran ja työlle
määrättiin valmistumisaika: takaraja oli 1. heinäkuuta 1890. Aidallekin vaadittiin vuoden takuu.
Portin pieliin hakattiin kivipylväät, joiden tuli jalkakivineen olla 11 korttelia (1,63 metriä) korkeita.
Tämä työ huutokaupattiin helsinkiläiselle kivenhakkaaja Viktor Mattssonille 95 markan summasta.
Maaliskuussa 23. päivä 1890 sovittiin hautausmaahan tarvittavan hiekan ottamisesta. Se otettaisiin
pappilan mailta. Toukokuun 11. päivä vastaanotettiin pienin tarkistuksin hautausmaan aita. Se
olikin vahvaa tekoa, sillä se kiertää edelleen suhteellisen hyvässä kunnossa koko hauta-aluetta. Ikää
sillä on nyt 115 vuotta.
Kesä 1890 hiekan ajossa
Nyt täysin metsittynyttä ja pusikoitunutta kalmistoa silmäillessä tuntuu suorastaan oudolta ajatella,
että kesän 1890 tuo alue lienee ollut Nurmijärven vilkkaiten liikennöityä työmaa-aluetta. Hiekkaa
pappilan mailta ajoivat kaikki nurmijärveläiset talot. Jokaiselle oli määrätty työpäivänsä ja viikot
kuluivat hiekkaa kärrättäessä. Tehdyt voimainponnistukset eivät kuitenkaan näyttäneet vielä olleen
riittäviä. Hautausmaakomitea pohti 14. kesäkuuta 1890 otetaanko hautausmaa sellaisenaan nyt
käyttöön, vai jatketaanko hiekan ajoa edelleen.
”Mutta kun nähtiin, että ylen vähin erin oli hietaa siihen saatu, päätettiin uudestaan kuuluttaa koko
seurakunnan asukkaat kukin järjestyksessänsä yhdeksi päiväksi hiekan vetoon.”
Hautausmaan vihkiminen päätettiin suorittaa 4. sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä, eli käskuun
29. päivänä. Ennen hautausmaan vihkimistä pohdittiin myös suoranaista palkkapolitiikkaa. Ensin
hiukan kiisteltiin hautausmaakomitean palkkioista. Sitten päätettiin, että hautaukset suoritetaan
samaan tapaan kuin vanhalla hautausmaalla, mutta pappien ja lukkarien huomattavasti pidentyneen
työmatkan vuoksi pohdittiin, tulisiko näiden palkkioita korottaa hautaan saattamisesta, ”koska se
uudella hautausmaalla tuottaa melkoisen paljon enemmän vaivaa kuin vanhalla.” Olihan vanha
hautausmaa pappilan ja kirkon ääressä, uusi kaukana.
Vasta elokuun 3. päivä asia kuitenkin saatiin päätökseen. Komitean jäsenille sovittiin maksettavaksi
palkkiota 3 markkaa päivältä, eli kaikille toimipäiviensä mukaan yhteensä 285 markkaa. Sen sijaan
pappi ja lukkari saivat taivaltaa 2,5 virstan matkan suuntaansa kirkolta Nummeen entisiin
palkkioihinsa tyytyen. Heidän osalleen oli joutua säästöjen kohteeksi, sillä kirkon pöytäkirjassa on
maininta: ”Kokous vastasi suurella melulla: maksu olkoon entisellään”.
Toisaalla uusi hautausmaa edellytti vielä kohtalaisesti rahan käyttöä. Marraskuun 2. päivän
kokouksessa 1890 keskusteltiin ruumishuoneen rakentamisesta ja päätettiin tarkistaa uusi kivijalka.
Kirkonväärtti Pekkola sai toimeksi laskea itse rakennukseen tarvittavien hirsien määrän.
Tiukka suhtautuminen rahaan näkyy myös marraskuun 25. päivä pidetyssä kokouksessa. Nyt oli
seurakuntalaisten parissa tilanteita, joissa oli jo lunastettu hautapaikka vanhalta hautausmaalta, jota
ei enää saisikaan käyttää. Oli perusteltua kysyä, saisiko tällä samalla lunastuksella haudan uudelta
hautausmaalta? Kirkkokokous kuitenkin päätti, että oli tehtävä uusi lunastus. Tällöin neljä kyynärää
leveästä (2,38m) ja neljä kyynärää syvästä haudasta oli maksettava 25 markan lunastushinta. Yhden
kyynärän (59,4 cm) levennyksestä veloitettiin vielä viisi markkaa.
Helmikuun 2. päivä 1891 kokoonnuttiin Nummen hautausmaalla. Paikan päällä pohdittiin
ruumishuoneen rakentamiseen liittyviä materiaalihankintoja. Työ annettiin T. H. Wuorelalle 488
markan urakkahinnasta ja työn valmistumisajaksi määrättiin saman vuoden syyskuu.
On suorastaan kohtalon ivaa, että siinä vaiheessa, kun kaikki lopulta olikin oikeastaan valmista
uudella hautausmaalla, siirryttiin taas käyttämään vanhaa hautausmaata. Kevään ja kesän mukana
tulivat nimittäin pohjavedet pintaan, ja hautoihin.
Arkut vesille
Kirkkokokouksen 15. elokuuta 1886 antama peruste uuden hautausmaan rakentamisesta valitulle
sijalleen, Raalantien varteen, oli,”että maa on hietaperäistä, likellä on hietaa olemassa ja vesi ei
haittaa tee.”
Hietaa kärrättiin pappilan mailta koko kesän ajan, sitä ei sittenkään ollut riittävästi ja maa oli
likomärkää kautta vuoden kierron. Kuvaavaa on muuten se, että hylätyn hautausmaan välittömässä
läheisyydessä on nykyään opastaulu, jossa on teksti: ”Pohjavesialue”. Ei ole siis mikään ihme, että
jo kesäkuun 7. päivä kirkkokokouksessa 1891 kyseltiin, pitäisikö aluetta ryhtyä uudelleen hiekalla
täyttämään? Nyt tehdyllä hiekkaurakoinnilla hautausmaan ei katsottu olevan tarkoituksensa
mukainen.”Sillä tänä keväänä on hautoihin tullut niin paljon vettä, että ruumisarkut ovat kokonaan
vedellä peittyneet.” Ja taas anottiin senaatilta lupaa saada käyttää ja laajentaa vanhaa tuttua, kirkon
kupeessa olevaa kalmistoa. Anomus saatettiinkin matkaan jo 26. heinäkuuta 1891.
Saman vuoden syyskuussa, 26. päivä, todettiin ruumishuoneen olevan valmis. Lokakuun 4. päivän
kirkonkokous päätti korottaa ruumishuoneen urakoineen T. H. Wuorelan palkkiota 650:een
markkaan, jotta urakasta ei tulisi hänelle tappiollista.
Urakoitsija tekikin hyvää työtä, sillä ruumishuoneen- ja kellarin rauniot ovatkin kiviaidan lisäksi
oikeastaan ainoat seurakunnan uurastuksesta enää kertovat jäljet Nummen hautausmaan hylätyssä
hiljaisuudessa..
Senaatin ”joululahja”
Joulukuun 21. päivä 1891 oli Nurmijärven seurakunnan hautausmaatoimessa varmasti sen historian
merkittävin päivämäärä. Kaikkien taloudellisten, käytännöllisten ja kaikin puolin pitkään ja
hartaasti tehtyjen perustelujen johdosta Keisarillisen Suomen Senaatin Kirkollisasiain Toimikunta
salli lopulta Nurmijärven seurakunnan käyttää vanhaa hautausmaataan. Päätöskirjelmän oli
allekirjoittanut Yrjö Koskinen ja sekin löytyy Nurmijärven seurakunnan arkistoista.
Kun uuden hautausmaan käyttöön vihkiminen tapahtui kesäkuun 29. vuonna1890 ja ruumishuoneen
valmistuminen tapahtui syyskuussa 1891, niin varsinainen seurakunnallinen käyttö alkoi hiipua jo
1892. Kirkkokokousten pöytäkirjoista selviää jo pitkin seuraavia vuosia, kuinka sovitaan tilan
järjestämisestä vanhalla hautausmaalla, miten karsitaan puustoa ja korotetaan aitaa ja puretaan
vanha luuhuone pois maisemaa rumentamasta. Hautaustoiminnan pääpaino keskittyi taas tuttuun
kalmistoon kirkonkylän keskustassa. Nummen unohdukseen painuminen alkoi siis miltei heti. Niin
paljon kuin sen eteen oli nähty vaivaa, niin kovasti kuin koko uudistusta oli koetettu vastustaa.
Loppujenlopuksi kaiken syynä oli vesi. Vanhaa hautausmaata kiellettiin alunperin käyttämästä,
koska epäiltiin, että sieltä tulisi valumavesiä ihmisten talouksien käyttöön aiheuttaen terveydellistä
vaaraa. Niinpä uusi hautausmaa tehtiin, tosin täysin tietämättömänä, keskelle pohjavesialuetta, jossa
vesi on vieläpä hyvin pinnassa. Koko hautausmaauudistus kirjaimellisesti vesittyi.
Kirkosta eronneille
Nummen hautausmaan tarina ei kuitenkaan päättynyt senaatin lupaan saada käyttää vanhaa
kalmistoa. Jonkin verran väkeä toki haudattiin edelleen Nummeen. Valitettavasti tuolta aikakaudelta
on käytettävissä ainoastaan listoja kuolleista, mutta ei minkäänlaisia hautakarttoja. Sikäli kuin niistä
nykyisessä rytteikössä edes mitään hyötyä olisikaan. Jonkin verran yksittäisistä tapauksista on
perimätietoa. Joku vanhempi nurmijärveläinen saattaa tietää oikean suunnan ja alueen, missä hänen
omaisiaan lepää. Nurmijärven opaskerhon puheenjohtaja Kerttu Jokinen osaa myös näyttää
hautausmaan takanurkkauksesta hautapaikan, jonne on tiettävästi siunattu Klaukkalan Simolan
torpassa 10. toukokuuta 1899 surmattu Johan Aspelinin perhe. Tapauksessa surmansa sai
kaikkiaan seitsemän ihmistä. Paikan on Jokiselle osoittanut aikoinaan nyt jo edesmennyt
nurmijärveläinen, joka tunsi tapauksen; ja haudan sijainnin. Jokinen kertoo myös kuulleensa
perimätietoa, jonka mukaan hautausmaan toiseenkin kulmaukseen olisi haudattu joukkosurman
uhreja. Tällä kertaa nämä olisivat olleet nuoria poikia, jotka ammuttiin punaisina 1918.
Valitettavasti tarkempaa tietoa ei asiakirjojen valossa ole ainakaan tätä kirjoitettaessa ollut
käytettävissä.
Jonkinlainen uusi tuleminen tälle vetiselle hauta-alueelle koitti 22. huhtikuuta 1923. Kirkkoherrana
toimi vuodet 1915 – 1927 Henrik Johannes Pastinen. Hänen aikanaan, vuonna 1922, Suomeen tuli
uskonnonvapauslaki. Lain mukaan 18 vuotta täyttänyt henkilö sai halutessaan olla kuulumatta
mihinkään kirkkokuntaan. Pastisen johtama kirkkoneuvosto ehdotti, ”että kirkosta eronneet
haudattaisiin Aholan Nummella olevaan hautausmaahan, että hautaus tulisi tapahtua kaikkina
muina aikoina, vaan ei jumalanpalveluksen aikana ja että jokaisesta hautasijasta olisi maksettava
niin kuin aikaisemminkin, 150 markkaa.”
Kyseisen esityksen kirkkovaltuusto hyväksyi ja vahvisti. Näin Nummesta tuli siis kansan suussa
”kirkosta eronneiden hautausmaa”. Silti kalmisto säilyi seurakunnan omistamana ja siunattuna
viimeisenä leposijana.
Kerttu Jokinen kertoo hautausmaasta myös, että kun kirkkoherraksi tuli voimakasta herännäisyyttä
edustava Kosti Kankainen, tämä antoi, tai jopa käski, haudata Nummeen myös murhatut vainajat.
Tätä Kankaisen hautausjärjestystä jatkui koko hänen kirkkoherra-aikansa 1928 – 1964. Kankainen
jäi lopulta ensimmäisenä Nurmijärven kirkkoherrana eläkkeelle 1964. Hänen seuraajakseen tuli
Åke Launiala vuosiksi 1964 – 1974. Launialan vapaampi suhtautuminen alkoi pian näkyä siinä,
että vainajia ei enää eroteltu. Kaikki olivat hänestä kuoleman ja Jumalan edessä tasa-arvoisia.
Niinpä vanha hautausmaa avautui nyt jokaisen leposijaksi.
Edelleen hautausmaa
Nummi on nyt likimain hylätty ja autio. Hautaustoimilain 13 §:n mukaan hautausmaan ylläpitäjän
tulisi kuitenkin ”hoitaa hautausmaata sen arvoa vastaavalla ja vainajien muistoa kunnioittavalla
tavalla.”
Virallisesti hautauksia tehtiin Nummeen vielä 1960-luvulla. Ainakin yksi uurnakin laskettiin vielä
1980-luvun puolessavälissä. Mainittu laki toteaa myös 15 §:ssä, että ”hautausmaa voidaan
lakkauttaa ja hautausmaan alue voidaan ottaa muuhun käyttöön, kun viimeisestä hautaamisesta on
kulunut vähintään 100 vuotta.”
Tässäkin suhteessa Nummi on aivan varmasti vielä vuosikymmenien ajan virallisesti hautausmaa-
aluetta. Siitä, onko tätä aluetta hoidettu ja huollettu sen arvoa vastaavalla ja vainajien muistoa
kunnioittavalla tavalla, voidaan esittää perusteltuja kysymyksiä.
On kyllä kalliin ja hankalan kokemuksen perusteella tullut selväksi, että arkkuja ei Nummeen voi
haudata. Uurnahautausmaaksi ja sirottelualueeksi se sen sijaan sopisi oivallisesti. Joka tapauksessa
olisi perusteltua ja ansiokasta kohentaa sen nykyistä ilmettä. On muistettava, että Nummi on
edelleen monien edesmenneiden nurmijärveläispolvien viimeinen leposija ja pappien Jumalan
nimessä siunaamaa pyhää maata.