Neuvostoliiton kyyninen valtiojärjestelmän muokkaaja ja mahdin laajentaja Josef Stalin
(1879 – 1953) lienee tietämättään kiteyttänyt koko sodankäynnin onnettoman luonteen
lausahduksellaan: ”Yhden kuolema on tragedia, miljoonat ovat tilastoa”.
Kun euroopan suuret diktaattorit Stalin ja Adolf Hitler (1889 – 1945) olivat ryhtyneet
rakentamaan uutta ja uljaampaa maailmaa, väistyivät inhimilliset yksilötragediat
suunnittelupöydiltä. Ajattelua leimasivat noiden oman ajattelutapansa erinomaisuuteen
uskovien miesten toiminnassa uuden järjestyksen kaiken pyhittävyys. Stalin halusi tehdä
maailmasta bolsevistisen, Hitler kansallissosialistisen. Niinpä Neuvostoliiton venäläisten ja
Kolmannen valtakunnan saksalaisten kohtalona oli tahoillaan levittää edustamaansa
radikaaliaa aatetta muillekin. Koska ihmiskunta on aina ollut kovin hidas ymmärtämään
suurten ajattelijoiden erinomaisuutta, oli turvauduttava sotakoneistoon. Tällöin noiden
supervaltioiden pääesikuntien sotilasjohto lähinnä laski tilastollisia todennäköisyyksiä
kulloinkin välttämättömien operaatioiden edellyttämistä ihmisuhreista. Yksilön oli määrä olla
vain tilastollinen piste maailman tähän saakka totaalisimmassa ja julmimmassa sodassa.
Suomen osaksi tuli joutua taistelemaan toisen kerran tuoreen itsenäisyytensä puolesta. Sotaa
pelättiin ja siihen koetettiin valmistautua. Silti kävi kuten kovin usein käy: uskottiin vain sitä,
mitä haluttiin uskoa. Niinpä talvisodan syttyessä 30. päivä marraskuuta 1939 koko armeija oli
kehnosti varustettu ja tarvittiin todellista ihmettä selvitä puna-armeijan massiivisesta
vyörytyksestä. Säveltäjä Dimitri Sostakovits (1906 – 1975) oli jo laatinut sovituksia
suomalaisista kansansävelmistä esitettäväksi niissä juhlallisuuksissa, joissa Suomi liitettäisiin
suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon kuten Baltian pikkuruiset rantavaltiotkin.
Sostakovitsin sovituksia ei kuitenkaan tultu esittämään, Helsinkiin ei puna-armeija marssinut
eikä maata ikinä miehitetty. Talvisodan torjuntavoitto oli neuvostodiktaattorille niin raskas
arvovaltatappio, että ilmeisesti jopa talvisodan sotatoimien aikana vangeiksi jääneet
neuvostosotilaatkin hukutettiin vanhassa proomussa Laatokkaan välirauhan aikana. He olivat
eläviä muistoja nöyryyttävästä arvovaltatappiosta.
Tämä kaikki on kuitenkin historiaa ja tilastollista kerrontaa. Elävien ihmisten todellisuus ja
sota-aika koostuu mosaiikkimaisista kappaleista; samasta rakenteesta kuin elämä yleensäkin.
Talvisota alkaa Nurmijärvellä
Pirjo Itkosen kirjassa ”Kylää ja kyläläisiä” muistellaan talvisodan alkua siten, kuin se
Nurmijärven kirkonkylässä koettiin. Nurmijärven Sähkölaitoksen johtajana toiminut Yrjö
Rinne vietti Irja-vaimonsa ja perheensä kanssa sotavuodet pitäjässä. Irja Rinteen muistikuvat
sodan alusta on tallennettu kirjan sivuille: ”Kaiken syksyä oli (…) sairaanhoitajakoulutuksessa kirkonkylän sairaalassa ylihoitajatar Oili Huhdin opissa: pistoksen antoa, haavojen sitomista, lääkitystä ja semmoista. Ja ensiaputarvikkeita tehtiin joukolla sähkölaitoksen johtajan huoneessa. Jokainen toi vanhoja lakanoita tai mitä nyt sai, niitä revittiin ja rullattiin. Sitten ne desinfioitiin sairaalassa, missä oli isot kattilat (…) Kun kirkonkylän pommitukset uudenvuodenaattona 1939 alkoivat, olin juuri menossa
maitoastioineni Elantoon. Raitilla oli myös Vihtori Penttilä. Silloin tuli Helsingistä päin viisi
konetta, olivat kuin hopealusikoita taivaalla. Penttilä heittäytyi kohdalla olevan Stenvallin
talon seinäjuureen, minulle huudettiin tien toiselta puolen poliisitalon kellarista, että äkkiä
suojaan. Sinne sitten johonkin nurkkaan paiskauduin. Kolme kertaa ne tulivat, joka kerta olin
suojassa eri paikassa. Kolmas kerta oli jo pimeän aikana. Pommituskohteena oli toisaalta
järvi, luultu lentokenttä ja toisaalta yhteiskoulu, jossa luultiin upseerien majailevan.”
Haavoittuneita tuli jonkin verran, samoin vainajia. Muiden muassa Nurmijärven yhteiskoulun
lämmitystöissään ollut talonmies sai surmansa.
Sodan syttyminen näkyi, tuntui ja vaikutti kaikkialla. Yksinomaan se, että Nurmijärvi sijaitsee
niin lähellä Helsinkiä vaikutti asiaan. Aila Ala-Tuuhonen (os. Viita) muistelee sodan alkua
kirjasessaan ”Kolmen kartanon kylä”. Hänen vanhempansa Anna ja Jussi Viita olivat
saapuneet kesällä1930 opettajiksi Valkjärven kouluun. Isä on jo lokakuun lopulla saanut
määräyksen lähteä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Perheen isän poissa ollessa ja sodan
uhan painostaessa uutinen Helsingin pommituksista mykistää kaikki. Hiukan vajaat sata
henkilöä kuolee, sillä hälytys tulee liian myöhään ja sitä luullaan kaiken lisäksi vieläkin vain
harjoitukseksi.
”Marraskuu on lopuillaan. Aamulla avattiin radio. Helsinkiä oli pommitettu. Yli 90 ihmistä
oli kuollut, parisataa saanut vammoja. (…) Äiti on jotenkin jähmettynyt.”
Helsingistä ryhdytään evakuoimaan ihmisiä, varsinkin sairaaloita, maaseudulle. Iltahämärissä
autoilija Lehtisen kuorma-auto ajaa Valkjärven koulun pihaan ja rakennukseen aletaan kantaa
sänkyjä ja muuta tarvittavaa tarpeistoa. Helsingin naistenklinikan yksi synnytysosasto
muutetaan tilapäisesti koulun suojiin. Maantiellä on ruuhkaista, sillä kynnelle kykenevät
evakuoituvat pois uhatusta kaupungista. Osa suunnistaa Röykkää kohden.
Sotaan lähtöä
Nurmijärven kirkonmäellä museoksi muutetun viljamakasiinin seinässä on muistolaatta, jonka
pitäjän veteraanit asettivat paikoilleen itsenäisyyspäivänä, 6. joulukuuta 1985. Laatassa on
teksti: ”Tältä kirkonmäeltä lähtivät Nurmijärven miehet talvisotaan jumalanpalveluksen
jälkeen 13. 10. 1939. Jatkosotaan lähteville pidettiin jumalanpalvelus 17. 6. 1941”.
Kirkonmäki oli katsottu kokoontumispaikkana sopivan keskeiseksi ja tunnetuksi. Lisäksi
pitäjä halusi evästää poikansa rintamalle myös Jumalan sanalla. Sotilaiden virsi-,
evankeliumi- ja rukouskirjassa, ”Kenttähartaudessa” vuoden 1940 painoksen sivulta 12
löytyvää virttä ”Jumala ompi linnamme” laulettiin hartaana ja sydämen pohjista.
Ensimmäinen säe kertoo paljon: ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan. On
miekkamme ja kilpemme ajalla vaaran vaivan. Se vanha vainooja, kavala kauhea, on kiivas
kiukkuinen ja julma, hirmuinen. Vain Herra hänet voittaa”.
Toki suuren hartauden lisäksi vakavaankin aikaan liittyy myös hiukan hirtehistä huumoria.
Kirkkoherrana toimi Nurmijärvellä vuodet 1928 – 1964 kiivas herännäinen Kosti Kankainen.
Hän oli esiintynyt paitsi kiivaana sanan julistajana, myös raittiuden kannattajana,
suoranaisena viinapirun vihaajana. Kun Suomessa vallitsi kieltolain aika vuosina 1921 – 1932,
niin Kankainen oli pysäytellyt markkinamatkoilta tulevia isäntiä tien poskessa ja koettanut
kontrolloida, ettei pitäjään tuotaisi viinaksia. Tämä ”poliisitoimi” saattoi herättää hiukan
kiukkuakin monessa mukana olevaa ja toimeliasta kirkkoherraa kohtaan.
Pitäjällä kerrotaankin tarinaa, jossa kirkonmäellä jatkokuljetusta odottelevat nuoret sotilaat
olisivat jo paikoin nauttineet lähtömaljoja. Vakavankin tilanteen keskellä oli joiden miesten
mieliala kohonnut sen verran, että havaittuaan pyylevän ja pienikokoisen, mutta sitäkin
pippurisemman kirkkoherran, olivat he saaneet mielestään hyvänkin oivalluksen: kun
kirkkoherra oli heille ripille päästyä tarjonnut ensimmäiset ”paukut”, niin nyt olisi korkea aika
tarjota kirkkoherralle lähtöpaukut. Tarina kertoo, että kahden suuren miehen painostaessa
enemmän taikka vähemmän oli kirkkoherra Kankainen ainakin kostuttanut suunsa tarjotulla
juomalla. Päästäkseen eroon hankalasta tilanteesta oli hän kumartanut kohteliaasti ja kehunut
tarjoamisia: ”Kiitos. Hyvää oli-hyvää oli”.
Osa nurmijärveläisistä oli kuitenkin jo tulevan sotanäyttämön tapahtumapaikoilla. Rintaman
alueilla oli myös jo tammikuussa sotaväkeen astunut Sakari Peltonen. Huhtikuussa hän oli
täyttänyt 21 vuotta. Tuolloin täysi-ikäiseksi tullut Peltonen sai aloittaa virallisen aikuisikänsä
lunastamalla omalta osaltaan isänmaata vapaaksi omalla sotapanoksellaan, ja verellään. Hän
on vuodesta 1992 alkaen toiminut Nurmijärven sotainvalidien puheenjohtajana. Hän
haavoittui kaikkiaan kolme kertaa.
Puolustussotaa
Uhankin alla vallitsi suuri toiveikkuus. Maailma ei ollut vielä kokenut toisen maailmansodan
kaltaisia hirveyksiä, joten saatettiin edelleen kuvitella, että järkevällä politiikalla ja oikeuteen
turvaten voitaisiin sotaan joutuminen välttää.
– Suuri kansa ei tiennyt eikä nuori asevelvollinen tuntenut pelkoa. Kuitenkin elokuussa 1939
pidettiin Karjalan kannaksella suuret sotaharjoitukset. Näistä harjoituksista voidaan kuitenkin
todeta, että sodan johdolla oli selvät pasmat. Harjoituksissa harjoiteltiin vetäytymistä ja
viivytystaistelua. Joukkueet oli jaettu miesryhmiin, jotka viivyttivät tietyissä pisteissä
hyökkääjää, kun suuremmat joukot siirrettiin pääpuolustuslinjoille.
Minkäänlaiseen hyökkäyssotaan ei siis edes harjoittelemalla valmistauduttu. Kannasta lisäksi
linnoitettiin minkä suinkin ehdittiin. Suurharjoitus päättyi Kelkkalan raviradalla Viipurissa
suureen loppuparaatiin.
Harjoitusten suurta ja merkittävää antia oli varmasti sekin, että pian varsinaisia sotatoimia
käytiin samoilla seuduilla ja samoissa paikoissa. Kannaksen maaston tuntemus ja siinä
liikkuminen oli siis suomalaisille tuttua.
Kun sota sitten alkoi, oli nurmijärveläisiä komppanioita sijoitettuina JR 12:a.
– Hyvää oli se, että veli oli silloin veljen turvana, mutta kun tuli koko yksikön vievä menetys,
niin kylää kohden saattoivat mennä melkein kaikki miehet, Peltonen kertoo.
Jatkosodassa miehiä sijoitettiinkin laajemmalle, jotta voitaisiin välttää tilanne, joka
kirjaimellisesti hävittäisi kyläkunnan miesväestön kokonaisuudessaan.
– Henki oli sellainen, että kaikki Nurmijärvenkin miehet olivat silloin yhdellä asialla, kun sota
alkoi, Peltonen kuvaa tunnelmia.
Sitä henkeä vaadittiinkin. Talvisodassa kaatui 129 ja jatkosodassa 270 nurmijärveläistä,
kaikkiaan 399 henkeä.
Koko Suomen sotatappiot talvisodassa 30. 11. 1939 – 13. 3. 1940 olivat kaatuneina ja
kadonneina 22 800 henkeä, kuolleita siviilejä 1200, sotavankeja 1100 ja haavoittuneita 43
600.
Jatkosodassa 25. 6. 1941 – 19. 9. 1944 vastaavat tappioluvut olivat kaatuneina ja kadonneina
66 000, siviiliuhreina 1500, sotavankeina 2800 ja haavoittuneina 145 000 henkeä.
Vertailun vuoksi kerrottakoon, että neuvostoliittolaisten kaatuneiden määräksi on virallisesti
ilmoitettu 49 000 kaatunutta talvisodassa ja jatkosodassa 305 000 kaatunutta.
Suomi saavutti suurilla uhreillaan kuitenkin se, mitä alusta alkaen oli pidetty tavoitteenakin.
Maa säilytti itsenäisyytensä eikä sitä koskaan miehitetty. Kuitenkin talvisodasta puhutaan
ihmeenä. Ylivoima vaikutti niin murskaavalta ja lähtökohdat niin perin kehnoilta.
– Haluan sota-ajasta myöskin vielä sanoa, että siellä rintamalla ei niin rivosuista miestä ollut,
ettei hänellä riittävän pahassa paikassa olisi mennyt kädet ristiin. Tarve hakea turvaa
Korkeimmasta oli suurta, Sakari Peltonen kuvaa tunnelmia vihollisjoukkojen keskityksissä.
Puolustuksen henkeä
Suojeluskuntatoiminnan merktystä kansakuntaa valmentaneena tekijänä on muisteltu
arvostavalla tavalla. Lisänä lienee ollut myös yleensä kasvatuksen ja yhteisön
moraalinäkemysten vaikutus. Kansalaisilla oli kautta linjan usko siihen, että ollaan oikealla
asialla ja että mukana ovat myös suuremmat voimat.
Onni Noronen haastatteli 20. lokakuuta 1986 kirjaansa ”Herunen – Asukkaat muistelevat”
vuonna 1911 syntynyttä Salli Hedmania (os. Lahtinen). Haastattelussa kuullaan niin sanotun
kansan ihmisen suulla näkemys talvisodan ajanjaksona vallinneesta hengestä ja mielialoista:
”Suomen armeijan alku oli vissiin näissä suojeluskuntalaisissa. (…) Varmaan on ollut, että
kyllä näissä talvisodan kovissa sankareissa on niitä, jotka oli koko ajan mukana vähän näissä kaikissa harjoituksissa. Että tuskin ne semmoset Raatteen motit ja muut olis syntyneet niin
pienellä miesmäärällä mitä Suomessa oli.
(…) Kyllä täällä oli sillon kova herätyskin Suomessa, kun se talvisota alko. (..) Kyllä me
rukoiltiin ja rukoiltiin niin paljon kaikissa kodeissa, että Jumala pysäyttäis tään suuren puna-
armeijan, joka sano kahdessa viikossa radion mukaan tulevansa ja valloittavansa Helsingin.
Niin, että tämä kumminkin löyty tämä vastus siellä Suomen talonpoikaisarmeijassa. Että
naapurikin huomas, että ei sinne mentykään kahdessa viikossa kuitenkaan, sinne Helsinkiin.
Mutta kyllä täällä sillon kirkot täytty ja kotona rukoiltiin mahdottomasti miestemme ja
poikiemme ja meidän veljiemme puolesta, jotka lähti rintamalle.
Ainakin toivon, toivon tätä sydämestäni, minäkin vanhana ihmisenä, jo nää kaikki lapsesta
asti kokeneena, että tosiaan täällä pysyis semmonen rauha ja ystävyys, eikä kannettas niitä
vihoja eikä revittäis haavoja. Minun miehenikin kertoo aina salaa, että sota on julmaa, että
sitä ei voi käydä silkkihansikkaissa, ei siitä tule mitään.”
Kirkonkirjoista
Lokakuun 31. päivä Nurmijärven seurakunnan hallintokunta halusi kantaa osuutensa
ponnisteluihin puolustaa isänmaata. esitettiin 300 000 markan puolustuslainan merkitsemistä
seurakunnalle. Marraskuun 5. päivä pidetty kirkkovaltuusto hyväksyikin asian, joskin
seitsemän valtuutettua olisi halunnut panna puolustukseen peräti puolenmiljoonan markan
summan. Tämä olikin viimeinen kirkkovaltuuston kokous ennen talvisodan alkamista.
Jo 17. joulukuuta kirkkovaltuusto myönsi omasta aloitteestaan 50 000 markan suuruisen
avustuksen puolustusjoukkojen uskonnollisen työn tukemiseen. Summa annettiin
puolustusministeriön käytettäväksi sen parhaaksi katsomallaan tavalla.
Tammikuun 14. päivä 1940 kokoontunut valtuusto joutui ottamaan kantaa myös niihin
järjestelyihin, joita sankarivainajien hautaamiseen tulee ottaa. Kaikki sodassa kaatuneet
päätettiin yksimielisesti haudata seurakunnan kustannuksella. Se oli viimeinen palvelus
uhrinsa antaneille. Hautausmaan kokon nähden elätettiin vielä suurta toiveikkuutta.
Kirkkopuiston kaakkoiselta laidalta varattiin 8 x 8 metrin maa-alue sankarivainajien
haudoille. Asiasta kuultiin vielä piirilääkärin lausunto ja asia päätettiin viedä kiireellisenä
eteenpäin.
Tuo 64 neliömetrin maa-alue osoittautui valitettavan nopeasti tarkoitukseensa liian pieneksi.
Lopulta kirkonkylän sankarikalmistoon siunattiin 174 vainajaa ja alue on nyt kooltaan noin
250 neliömetriä.
Rajamäen Suojeluskunnan ja Lotta-Svärdin anomus sankarihautausmaan varaamisesta
myöskin Rajamäkeen tuli valtuuston käsittelyyn 25. päivä tammikuuta 1940 pidetyssä
kokouksessa. Hakemus hyväksyttiin. Samassa kokouksessa kirkonkylänkin
sankarihautausmaata päätettiin jo laajentaa alkuperäisestä suunnitelmasta.
Maa-asioita oli käsiteltävä myös toisesta näkökulmasta. Alkoi käydä ilmeiseksi, että muualle
Suomeen tulee muuttamaan paljon väkeä Karjalan kannaksen alueelta.
”Rovasti Kosti Kankainen esitti, että kun eduskunnan säätämällä pika-asutuslailla tulee mm.
seurakunnan omistamien virkatalojen maat käytettäväksi siirtoväen asutustarkoituksiin,
asetettaisiin toimikunta harkitsemaan, miten seurakunnan maat voitaisiin parhaalla
mahdollisella tavalla tähän tarkoitukseen käyttää. Ehdotus hyväksyttiin ja mainittuun
toimikuntaan valittiin: Kalle Vuorio, Oskari Peltonen, Matti Leino, Svante Jalava, Kosti
Kankainen, Viljo Peltolainen, Aug. Peltolainen, Viljo Vilkman, Aleks. Ylätalo, Jalmar
Pyynönen ja Eino Kirkkari.”
Kesäkuussa 1940 oli jo muodostettu erillisiä tiloja, joista pitäjään saapuneet karjalaiset saivat
aloittaa uudelleen elämisensä ja elämänsä vanhojen kotien ja tilojen jäätyä rajan taakse.
Sotaa syrjäkylillä
Sodan todellisuus kosketti syrjäisempiäkin alueita. Tietenkin ihmiset ymmärsivät, että käsillä
ovat koko kansakunnan kohtalon hetket. Käytännöllisiä ja arkisia syitä oli toki enemmän.
Maaseudulle saapui runsaasti karjalaisia siirtolaisia, kaupungeista pyrittiin myös maalle
sukulaisten ja tuttavien luokse. Maataloustuottajilla oli myös luovutusvelvollisuutensa, jotta
kansan elintarvikehuolto olisi saatu toimimaan. Jatkosodan alettua alkoi kuitenkin puute
erilaisista tarvikkeista ja hyödykkeistä ilmetä jatkuvasti pahenevana pulana. Lisäksi pelko
vihollisen sabotaasi ja desanttitoiminnasta oli voimakasta.
Urho Handolinin, Raimo Leinon ja Tauno Nikin kirjassa ”Korven kylät, Röykän raitit ja
vähän Vihtiäkin” kerrotaan, miten talvisodan alettua alkoi yleinen valpastuminen: ”Heti
talvisodan alettua perustettiin kotiin jääneistä miehistä tai pikemminkin pojista vartioryhmä.
Aseet saatiin eri taloista, olipa muutamilla suojeluskuntaan kuuluvilla ihan oikeat kiväärit.
Korven pysäkkirakennus oli onnenomiaan vartiotuvaksi. Sehän oli avoinna ympäri
vuorokauden. Siellä vartiot kokoontuivat, tapahtui vaihto ja siellä syötiin eväät. (…) Mitään
erityistä ei havaittu, mutta olihan kotona turvallinen olo, kun tiedettiin, että siellä tiellä
kävellään vartiossa.”
Silti epäilyttäviäkin asioita saattoi tapahtua. Annikki Satuli kertoo vuoden 1940 helmikuun
puolivälissä sattuneesta oudosta tapahtumasta:
– Olin kelkalla tuomassa Röykän junasta kahta pikkutyttöä, serkkujani, sukulaisten luo
hoitoon. Tyttöjen äidille oli juuri syntynyt uusi vauva ja vanhemmat, joten sisasret lähetettiin
sukulaisten luokse. Keinunummenmäellä näin kahden miehen ampuvan valoraketteja.
Pelästyin hirveästi, että ovatko nämä niitä Korven desantteja.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Annikki pääsi pienten serkkujensa kanssa turvallisesti
kotiin.
Erittäin ikävä tapahtuma oli kuitenkin jatkosodan aikana työmiehen vaimo Elin Ekholmin
murhatapaus. Hän oli työaskareillaan liikumassa Vihdin rajalla, kun hän törmäsi vahingossa
niin sanottuihin metsäkaartilaisiin, joilla oli piilokorsunsa Tupakkiaron suolla. Hänet
surmattiin ilmeisesti kuristamalla 2. päivä heinäkuuta 1942. Vainaja löytyi Kurikanlammen
kaislikosta.Tekijät jäivät kuitenkin kiinni ja kaikkiaan pidätettiin seitsemän metsäkaartilaista.
Huomattavasti onnellisempi oli erään toisen ”desantin” kiinnijäämistapaus, josta Aila Ala-
Tuuhonen kirjasessaan kertoo: ”Soltiin oli tullut uusi koira. Se oli Aki, saksanpaimenkoira,
joka oli ollut sodassa, mutta jostakin syystä lähetetty pois rintamalta. (…) Se saa liikkua
vapaasti kylässä eikä sitä tarvitse pelätä. Samaan aikaan alkaa talojen portaiden pielistä
kadota navettasaappaita, jotka on siihen jätetty sisään mentäsessä. Meiltäkin häviää
kotiapulaisen saapas, mutta vain toinen. Mahtaako desantteja liikkua kylässä vai tarvitseeko
joku kenkiä myyntitarkoitukseen? Huhut liikkuvat nopeasti ja paisuvat. Käymme ladolla
tarkastelemassa, onko siellä enää heiniä. Mikä kumma röykkiö onkaan ladon alla? Siellä on
lajitelma kylän navettajalkineita ja luutia myös. Samassa Aki juoksee paikalle. Akihan on
kokoelman kerännyt.”
Vilkas koira oli lähetetty rintamalta kotiin kaiketikin siksi, että se oli samalla tavalla
kähveltänyt vihollisten tavaroita. Koska tämä ”kaukopartiokoira” olisi kuitenkin saattanut
paljastaa suomalaisten olinpaikat, niin se oli kotiutettu.
Yksi sodan uhri
Yksilön asema sodan kurimuksessa on aina ollut heikko. Vaikka sota saattaa ihmisen elämän
lopettaa täysin yllättävästi ja onnettomasta sattumasta johtuen, saattaa tällainen onnettomuus
samalla tehdä hänestä pysyvän sotatapahtuman muiston. Näin voisi sanoa käyneen
ompelijatar Ida Pauliina Ojalalle. Hän oli yksinäinen nainen, joka oli syntynyt 1892 ja
muuttanut jo 30. tammikuuta 1915 Leppälammen Mäkelään Siikaisista. Tauno Nikki kertoo
omassa muistelukirjasessaan ”Leppälammen koulupiirin sotavuodet 1939 – 1945”
tapahtumasta seuraavaa: ”Hän kuoli Korven pommituksessa 27. 2. 1940 ja haudattiin 3. 3.
1940. Ei kuitenkaan sankarihautaan. (…) Hänellä ei ollut sukulaisia paikkakunnalla ja vain
kaksi paikkakuntalaista oli mukana hautaustilaisuudessa, joka suoritettiin iltamyöhällä
ilmavaaran takia. Hän oli yksinäinen ”sukulaiseton” ja syrjään vetäytynyt henkilö.”
Paikkauntalaiset muistelevat tapahtumaa ja kertovat Idan olleen ennen pommitusta
naapurissaan käymässä. Pommikoneiden jylinän lähestyessä Ida oli kaiketi vain inhimillisesti
ajatellut hakeutuvansa omaan mökkiinsä suojiin. Ilmeisesti Rajamäen tehdasalueelle
suunnistaneet koneet laskivat osan tappavaa lastiaan kuitenkin jo Korven kohdalla. Yksi
täysosuma kuitenkin sattui tarkalleen Ida Ojalan mökkiin. Hautaan vietävää ei jäänyt
kovinkaan paljon.
Nurmijärven seurakunnan hautarekisteristä selviää, että hänet siunattiin uudelle hautausmaa-
alueelle niin sanottuun rivihautaan, jossa ollut 25 vuoden hallinta-aika päättyi siis jo vuonna
1965. Hautapaikka on jo ajat sitten otettu uudempien vainajien käyttöön.
Tauno Nikki pohtii kirjoituksessaan sitä, miksi Ojalaa ei siunattu muutaman muun
pommituksissa surmansa saaneen tapaan sankarihautaan. Ainakin sinne tulisi sijoittaa tästä
yksinäisestä sodan uhrista kertova laatta.
Kansa yhdistyi
Talvisodan koettelemusten kerrotaan aina yhdistäneen kansakuntaa. Nurmijärven kirkkoherra
Kankaisen seurakuntakertomus vuodelta 1940 tuo asiaan ainakin jonkinlaista laskennallista
vahvistusta: ”Ainakin 14 kertaa on temppelimme ollut ihan täytenään ja suntion tekemien
laskelmien mukaan tulee keskimäärin kirkonkävijöistä joka pyhää kohden 508 henkeä. Kun
mukaan otetaan Rajamäen kirkkoväki, niin keskiarvo nousee 700:aan”.
Kansan karttuisa käsi muisti myös Karjalaan kotinsa jättäneitä evakuoituja. Vuoden 1940
pitkäperjantain kolehtiin karttui peräti 7011 markkaa rahaa. Tämä oli kaikkien aikojen suurin
kolehdin tuotto. Koko vuoden kirkkokolehtia kertyi huomattava 40 355 markkaa, mistä noin
20 000 markkaa karttui Rajamäen kirkosta. Sankarivainajien muistorahastoon kertyi varoja 80
000 markkaa. Summat ovat siinäkin suhteessa huomattavia, että ihmiset olivat kaikkialla
erittäin tiukoilla.
Nurmijärvellä kuten muuallakin ahdistetussa Suomessa kansakunta turvautui varsin ilmeisesti
kolmeen asiaan: omaan sotaväkeensä, Jumalaan ja toisen toisiinsa. Vuoden 1918 haavat
alkoivat umpeutua ja itsenäisyyttä haluttiin nyt varjella yksissä tuumin. Sen päättäväisyyden
hintana olivat mittaamattomat inhimilliset menetykset, mutta oleellisin ja tärkein saavutettiin.
Suomi pysyi itsenäisenä valtiona. Sotien jälkeen oli edellytyksiä ryhtyä jälleenrakentamaan
sotien survomaa isänmaata jälleen ehyeksi.