Nurmijärven kuntaa on lähtökohtaisesti mahdotonta ajatella ilman kiinteää yhteyttä maamme
kirjallisuuden historiaan. Itse kunnan vaakuna on saanut mallinsa Aleksis Kiven ”Seitsemästä
veljeksestä”, Kivi-juhlat ovat yli puolensataa vuotta tehneet kirjailijan tuotantoa tunnetuksi ja
kehittäneet suoranaisen instituution suomenkielisen kirjallisuuden peruskiven varaan. Kunnan
piiristä on syntynyt runsaasti kylähistoriaa ja ihmisten elämää käsittelevää kirjallisuutta ja kunnan
oma kirjasto palvelee alati kasvavaa lukijakuntaa. Tätä kirjoitettaessa on kulumassa Nurmijärven
kirjastotoiminnan virallinen 150-vuotisjuhlavuosi. Historian juuret ovat kuitenkin monihaaraiset ja
laajalle levittäytyneet, joten tässäkin suhteessa on erotettava viralliseksi sovittu alkupiste ja sitten ne
useammat erilliset tapahtumat, joiden varaan kehitys rakentuu.
Itse kirjastotoiminnan aloittamisessa niin Nurmijärvellä kuin muuallakin Suomessa kirkolla ja
seurakunnilla on ollut erittäin suuri merkitys. Mitään ei kuitenkaan olisi tapahtunut, ellei
seurakunnissa olisi vaikuttanut sivistyneitä ja sen lisäksi valistusaatteen läpitunkemia kirkonmiehiä.
Viime kädessä kantavana ajatuksena on ollut taas kerran luterilaiseen kirkkoon oleellisesti kuuluva
ideologia, jonka mukaan yksilön on kyettävä lukemaan kirkon oppeja ja hankkimaan tietoa itse ja
omalla äidinkielellään, jotta hän voisi oman sielunsa tilaa kohentaa.
Alkusykäyksien antajina ovat kuitenkin toimineet erityisesti kirjoihin ja lukemiseen innostuneet
yksilöt.
Julkista keskustelua ja herätystä
Vuonna 1841 Liperin kirkkoherra Antti J. Europaeus oli ottanut kansankirjastojen perustamisen
julkiseen keskusteluun kirjoittamalla aiheesta lehteen nimeltä ”Sanan-Saattaja Wiipurista”.
Kirkkoherran ajatuksena ja esityksenä oli Ruotsissa vallineen käytännön mukaisesti perustaa
kirjastoja seurakuntien yhteyteen. Koska tarkoituksena oli nimenomaan palvella ja kohentaa
suomenkielisen kansanosan kirjatarjontaa, alkoi idea hetikohta itää. Liperin kirkkokoukus
hyväksyikin ajatuksen vuoden 1845 lokakuun kokouksessaan. Liperin kirkkoherran toimeliaisuus
synnytti samanlaisia ajatuksia muuallakin. Kaikkiaan meneillään oli juuri suomalaisen identiteetin
kiivastahtinen rakennustyö. Kieli, kulttuuri ja perinne kiinnostivat sivistyneistöä. J. V. Snellmanin
(1806 – 1881) suuri suomalaisuuden herätystyö oli käynnissä. Hänen mukaansa valtion ytimenä on
kansallishenki ja sitä henkeä voitiin ylläpitää kirjoittamalla, lukemalla ja puhumalla yhteistä
suomenkieltä. Hänen vuonna 1844 ilmestymisensä alkaneiden ”Maamiehen Ystävä”- ja ”Saima”-
lehtiensä kautta kansalliset ja kielelliset aatteet levisivät. Viipurissa näihin vaikutteisiin tutustui
suuri kirjojen ystävä ja innokas lukija, kauppias, talon- ja maatilanomistaja Juho Pynninen (1818 –
1864). Tämän alunperin Antreassa syntyneen kirjaharrastajan julistusta voidaan perustellusti pitää
alkusysäyksenä ja innoittajana suomalaisten pitäjänkirjastojen syntyyn. Hän oli, mitä ilmeisimmin
juuri Snellmanin kirjoituksista innostuneena, liittynyt jo 1844 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
jäseneksi. Kesäkuun 21. päivä 1845 hän kirjoitti suurella innostuksella ja peräti kaunopuheisesti
yleisestä tarpeesta saada aikaan pitäjänkirjastoja, joita voitaisiin sijoittaa seurakuntien tiloihin.
Kirjoitus julkaistiin viipurilaisessa ”Kanava”-lehdessä. Johtava ajatus sopinee suorastaan
kirjastojen tunnustauluksi: ”Ei kukaan ole niin viisas, ettei hän lukemalla ja oppimalla
viisaammaksi tulisi”.
Juho Pynnisen toiminnasta on Suomen Kirjastoseura toimittanut ja Otava vuonna 1946 kustantanut
teoksen ”Pynnisen perintö – kirjastoliikkeemme varhaishistoriaa”. Kirja ilmestyi Pynnisen
”Herätyshuudon” satavuotisjuhlan muistoksi.
Kirjasta löydettävässä lehtikirjoituksessaan Pynninen osoittaa hyvää perehtyneisyyttä sen aikaiseen
suomalaiseen kirjallisuuteen ja perustelee ajatuksensa yhteiskunnallisella ja vastuullisella tavalla:
”Kuin kirjoi löytyy meillä nykyjään, ja on myös monta ahkeraa ja halullista lukijaa, mutta jokaisen
varat ei kannata kirjoja ostamaan ja itsellensä omistamaan; vaan jos he yhdistyisivät Seuraan, että perustamaan pitäjän yhteistä kirjastoa kirkkokuntiin, niinkuin kirkon sakastiin eli mualle, ja
hyödyllisiä kirjoja halullisille lukijoille lukia lainasiit; joka seurakunnalle – minun mielestäin – olis
hyvin tarpeellinen ja hyödyllinen; ja lastenki oppimiseksi hyvin lukemaan, ja pyhäpäivän
paremmaksi ratoksi ja ajanvietteeksi.”
Vetoomus papistoon ja seurakuntiin oli ilmeisen järkevää, sillä juuri näiden tahojen ansiosta voitiin
vuonna 1860 laskea, että suomalaisista pitäjänkirjastoista yli 40 % oli pappien perustamia.
Nurmijärvellä kirjastotoiminta alkoi orastaa vuonna 1855. Täällä hankkeen alkuun saattaja ja
edistäjä oli professori ja Nurmijärven seurakunnan 12. kirkkoherra Axel Fredrik Granfelt (1815 –
1892).
Lukutaitoa seuraavat kirjat
Nurmijärvi ei 1800-luvun alussa ollut lainkaan mikään papin tai kirjallisuuden harrastajan
toivepitäjä. Tavat, moraali ja järjestys olivat monin paikoin lievästi sanottuna välttävällä tolalla,
lukutaito kehnoa ja yleensäkin opinsaanti lapsipuolen asemassa. Isäntien pihiys oli lisäksi estänyt
koulumestarin saamista pitäjään. Suuri muutos alkoi tapahtua vasta, kun Nurmijärven kappalaisena
toimi vuosina 1826 – 1843 neuvokas ja aikaansaava pappi Johan Fredrik Bergh. Kun
koulumestaria eivät isännät raaskineet pitäjään palkata, hän perusti pyhäkouluja, joiden ohjelmaan
kuului myös muutakin opiskelua. Hänen sinnikkyyttään on kiittäminen siitäkin, että oikea
koulumestarikin lopulta saatiin. Vuonna 1839 tässä toimessa aloitti itsekin kirjallisesti lahjakas
Malakias Costiander.
Berghin toimintaa leimasi erässä mielessä ankaruus, mutta toisaalta palkitsevuus. Lukutaitoa
suorastaan taottiin pitäjäläisiin erilaisilla painostuskeinoilla, mutta vastaavasti hän, vieläpä
menestyksellä, myi pitäjän koteihin erilaista kirjallisuutta, jotta lukemista myös olisi tarjolla. Pitäjän
historian kertoman mukaan Nurmijärven koteihin hankittiin Wegeliuksen ja Björkqvistin
”Postillat”, ”Isämeidän selityksiä” ja ”Kristityn risti ja kärsiminen”. Ilmeisesti otollisesta
maaperästä innostuneena Suomen Raamattuseura jakoi vuosina 1835 – 1854 Nurmijärvelle ”Uusia
Testamentteja” ; kaikkiaan 75 kappaletta, mm. Palojoen kyläräätäli Erik Stenvallin kotiin.
Lukutaidon leviäminen, lukemisharrastus ja aivan ilmeisesti väestön piirissä virinnyt halukkuus
lukea yhä vain lisää ja erilaista kirjallisuutta, valmistivat maaperää lainakirjastolle. Sen aatteen
puolesta olivat alkaneet puhaltaa jo valtakunnallisetkin virtaukset.
Professorien seurakuntaa
Nurmijärven seurakunnan historiassa oli mielenkiintoinen ajanjakso vuosina 1842 – 1892. Tuolloin
Nurmijärven seurakunta oli Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan professorin palkkapitäjä.
Järjestelmä toimi siten, että kirkkoherrana toimi professori, joka sai kantaa edukseen pitäjästä
koituvat kirkkoherran palkkasaatavat. Yliopistolle järjestelmä oli edullinen, pitäjällä oli taatusti
korkeasti oppinut kirkkoherra, mutta heikkoutena oli se, että hallinnolliset työt ja askareet veivät
kirkkoherran ajan. Itse sananjulistus, saarnaaminen ja sielunhoito jäivät kappalaisten tai
sijaiskirkkoherrojen vastuulle.
Nurmijärveläisillä oli kuitenkin onnea siinä, että likimain koko tämän palkkapitäjäkäytännön
voimassaolon ajan kirkkoherrana toimi Axel Fredrik Granfelt. Hänen 43-vuotinen toimikautensa
alkoi vuodesta 1848 jatkuen vuoteen 1892, jolloin palkkapitäjäjärjestelmä päättyi.
Granfelt asui seurakunnassaan vain kesäajat. Silloinkin hänen osallistumisensa kirkollisiin
toimituksiin oli lähinnä satunnaista. Ilmeisesti hiukan hyvittääkseen sitä, että hänen ajastaan suurin
osa kului muissa tehtävissä kuin kotiseurakunnan piirissä, hän jakoi syksyisin suhteellisen
anteliaasti rukiita köyhäinapuna. Suorittamistaan vihki- ja kastetoimituksista hän ei veloittanut
seurakuntalaisiaan lainkaan. Ehkä lisää henkilökohtaista painetta aiheutti sekin seikka, että
kirkkoherra itse oli käytännössä ummikkoruotsinkielinen. Tätä asian tilaa hän pahoitteli jopa siinä määrin, että hän oli erikseen vaatinut, että hänen omille lapsilleen oli Nurmijärvellä olon aikana
puhuttava pelkästään suomenkieltä. Tällä tavalla hän halusi varmistaa sen, että ainakin hänen
lapsensa osaisivat kansan puhumaa kieltä.
Helsingin yliopiston piirissä toimiessaan professori Granfelt ei ole voinut jäädä sivuun tuolloin
vahvasti virinneen kansallisuusaatteen virtauksista. Näiden virtausten myötä syntyneiden
seurakuntien ja pitäjien kirjastojen on täytynyt tulla myös akateemisessa maailmassa toimineelle
kirkkoherralle tutuiksi. Kun Nurmijärvellä kaiken lisäksi oli alettu suorastaan innostua
lukuharrastuksiin, oli aika muodostunut otolliseksi koota jonkinlainen kirjasto nurmijärveläisellekin
lukijakunnalle. Olihan sitä vaadittu jo julkisestikin.
Koska Nurmijärvi kirjaston sai; 1855 vai 1856?
Nurmijärven pitäjän historia toteaa, että vanhin ja suurin kirjasto perustettiin nimenomaan
seurakunnan toimesta vuonna 1855. Ei ole sinänsä mitään syytä epäillä, etteikö näin ollut. Kirkon
sakastissa oli kirjoja, joita tiettynä aikana sai lainata ja joissakin tapauksissa kirjalaatikko saattoi
liikkua kylilläkin. On kuitenkin syytä esitellä itse perustamisajankohdasta kerrottuja tietoja
tarkemmin.
Pitäjän historian osa III kertoo, että aloitteellisena asiassa oli toiminut apulaiskirkkoherra Gustaf
Forsten. Tästä esityksestä oli sitten professori-kirkkoherra Granfelt ottanut asian ajaakseen, jolloin
kirjasto olisi saanut alkunsa. Näin Nurmijärven kirjaston syntyvuodeksi ajoittuisi tuo vuosi 1855.
Nurmijärven pitäjän historian osassa II löytyy kuitenkin maininta, jonka mukaan ”huomattavaa
edistystä pitäjän henkisessä elämässä merkitsi kirjaston perustaminen kirkonkylään vuonna 1856
professori Granfeltin aloitteesta.”
Pitäjän mennyttä aikaa kuvaava Viljo Peltolainen mainitsee omassa teoksessaan ”Kuuden
vuosikymmenen takaa” myös vuoden 1856, jolloin pitäjään kesällä tehdystä esityksestä saatiin
lainakirjasto.
Näitä jälkimmäisiä tietoja tukee seurakunnan arkistoista ja ruotsinkielellä laadituista pöytäkirjoista
löytyvä päivämäärä. Nimittäin 20. päivä kesäkuuta 1856 pidetyn pitäjänkokouksen 1 §:ssä
mainitaan, että professori Granfelt esitti lainakirjaston perustamista lukemisen edistämiseksi ja
lisäämiseksi. Päätettiin hankkia kirjastoon sellaisia kirjoja, jotka olisivat uskonnollisia, historiallisia
taikka taloutta käsitteleviä. Näitä saisi lainata korvauksetta.
Vaikuttaa siltä, että kirjastonomainen toiminta on lähtenyt käyntiin ikään kuin luontevana osana
seurakunnan toimintaa. Olihan tuolloin seurakunnalla huomattava merkitys yleensäkin lukemisen
opettamisessa. Kirjojen lainaaminen oli tässä suhteessa täysin luonnollinen ulottuvuus. On
luultavaa, että valistuksen ja kansallisen ajattelun ilmapiirin vaikutuksesta kirkkoherra on halunnut
vakiinnuttaa ja samalla varmistaa lainaustoiminnan jatkuvuuden. Olihan vielä suhteellisen hyvässä
muistissa se vaikeus, joka kunnan kirkkoherroilla ja papeilla oli, kun pitäjään yritettiin saada
koulumestaria. Asiat kannatti saattaa myös virallisesti hyväksytyiksi. Näin Nurmijärven kirjaston
aloittamiselle löytyy kaksi yhtä pätevää aloitusvuotta.
Kohtuuden nimessä on vielä todettava, että kirkkoherra Granfelt on edustanut aikakautensa
valistunutta ruotsinkielistä sivistyneistöä parhaimmillaan. Hän ymmärsi suomalaisen heräämisen
merkityksen kansalliselle identiteetille ja halusi antaa sille selvän ja käytännöllisen tukensa.
Tehokkainta siinä toimessa oli luonnollisesti suomenkielisen kirjallisuuden lukemisen edistäminen.
Hänen aikanaan myös kokousten pöytäkirjojen kieli muuttuu suomeksi. Ensimmäinen seurakunnan
arkistoista löytyvä suomenkielellä kirjoitettu pöytäkirja on laadittu pappilassa pidetystä
pitäjänkokouksesta 16. päivä tammikuuta 1859. Suomesta tuli jo sikälikin virallinen kieli.
Sanaa ja valistusta
Jonkin verran Nurmijärven seurakunnan ylläpitämän kirjaston niteistä on edelleen tallella ja
seurakunnan hallussa. Kesäkuun 20. päivä 1856 päätettiin siis hankkia kirjastoon vain sellaisia
kirjoja, jotka olisivat uskonnollisia, historiallisia taikka taloutta käsitteleviä. Tämän päivän
lukijoille lienee selventävintä kertoa, minkälaisia nidoksia tällaisella periaatteella saatettiin hankkia.
Niteiden perässä oleva julkaisuvuosiluku kertoo myös siitä, missä määrin ja missä tahdissa myös
kaunokirjallisempaa aineistoa otettiin mukaan hankintaohjelmiin.
Abr. Poppius – Wiina=myrkystä surullinen tarina. Varoitukseksi ja neuvoksi rikkaalle ja köyhälle,
wanhalle ja nuorelle, 1844; Helmiwyö, suomalaista runoutta (mukana mm. Aleksis Kiven
Nummisuutarien I näytös), 1866; Lukemista Suomen kansan hyödyksi, Savo-Karjalaisten
oppilaiden toimittama, 1846; Nya Testamentet, 1855; Leo Tolstoi – Kertomuksia I, 1880; Otto
Stockmayer – Israelin epäusko – matkasta Punaiseltamereltä Siinaille, 1895; Juhani Aho –
Katajainen kansani ja muita uusia ja vanhoja lastuja vuosilta 1891 ja 1899, 1900 ja Gibson
Charles – Günther Hans – Mitä on sähkö – elektronin kertomuksia, 1913.
Vaikka edellä on vain murto-osa kirjaston tarjontaa, kuvaa se suhteellisen hyvin sitä, mitä lukijoilla
oli valittavanaan. Niissä kantakirjaston harvinaisuuksissa, joita on tallennettuna Nurmijärven
kunnankirjastoon, on havaittavissa samanlaista jakautumaa hengelliseen ja historialliseen
aihepiiriin.
Valitettavasti suurin osa alkuperäisistä niteistä ennätti päätyä keräilijöiden haltuun. Jäljellä olevat
aarteet ovat kuitenkin vielä seurakunnan ja kunnan hyllyissä muistoina menneiltä ajoilta.
Seurakunnan arkistoista löytyy myös kokouspöytäkirja, joka on päivätty 22. tammikuuta 1899,
jolloin laadittiin kirjastolle ohjesäännöstä. Saman vuoden heinäkuussa ohjeistusta vielä jatkettiin ja
tarkennettiin. Kirjastosta oli tullut osa pitäjän sivistyselämää ja sitä oli nyt asianmukaisesti
hallinnoitava. Laajenevaa kirjastotoimintaa oli kehitettävä hallitusti ja hyvässä järjestyksessä. Myös
kustannuksien kattamiseksi oli kehitettävä uusia lähteitä. Niinpä kirkkokokous päätti 1878, että
vihittävien tuli suorittaa kirjastorahastoon markka, vähintään kuitenkin 75 penniä. Näin jokainen
uusi pariskunta sai perheen jatkamisen ohessa kartuttaa myös pitäjän sivistyksellistä antia.
Seurakunnan aloittama kirjastotoiminta poiki pian lisää lukuinnostusta ja samalla toimi esimerkkinä
muille pian alkunsa saaville kirjastoille. Aikanaan mukaan kirjastojen perustamiseen tulivat
opettajat, nuorisoseurat ja työväenliike.
Kirjastoverkko kasvaa
Nurmijärven kyläkirjastoista vanhin oli Nukarilla. Sinne kyläkirjasto perustettiin jo 1880.
Voidakseen hankkia uusia niteitä ja ylläpitääkseen toimintaa, järjesti nuorisoseura iltamia, joilla
kerättiin tarkoitukseen varoja. Samaa esimerkkiä seurattiin muuallakin pitäjässä. Niinpä 1900-luvun
alussa oli kyläkirjastoja Nukarin lisäksi myös Nurmijärven kirkonkylän nuorisoseuralla, perustettu
1900; Klaukkalassa, perustettu 1899; Korvessa, perustettu 1901; Nummenpäässä, perustettu 1899;
Lepsämässä, perustettu 1899 ja Rajamäellä, perustettu 1897. Kirjastoja oli siis, seurakunnan kirjasto
mukaan lukien, kahdeksan kappaletta. Vaikka pitäjä olikin suuri, voidaan kirjastojenkin määrää
pitää suurena. Reilu sata vuotta aikaisemmin pitäjän pappien ja koulumestarin tekemä opetustyö oli
juurtunut väestöön varmasti paremmin kuin aikoinaan uskallettiin edes olettaa.
1800-luvun loppupuoli ja 1900-luvun alku näyttää olleen siis kansanvalistuksen kohdalla erittäin
toimeliasta aikaa. Yhteiskunnallinen muutoshakuisuus oli voimakasta. Muotoaan hakivat samoihin
aikoihin niin työväenliike kuin maalaisliittolaisuus. Molemmilla tahoilla oli suurta innostusta
kansansivistykseen. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Rajamäellä, jossa oli runsaasti
teollisuustyöväkeä, oli kirjaston käyttökin runsainta. Edelleen merkittävänä tekijänä oli kansallinen
herääminen, joka yhä voimakkaammin tähtäsi maan itsenäistymiseen. Kansa tarrasi kirjoihin ja
kirjallisuuteen.
Seurakunnan aloittama kirjasto jäi vähemmälle käytölle, mikä selittynee yksinkertaisesti sillä
käytännön syyllä, että pääpaino oli hengellisellä kirjallisuudella. Valistuneiden opettajien ja muiden
tahojen ylläpitämissä kirjastoissa raja ei kirjahankintojen suhteen ollut näin tiukka, vaan hyllyistä
saattoi löytää enemmänkin yhteiskuntapolitiikkaa ja kaunokirjallista tuotantoa.
Vuonna 1906 alkoi syntyä työväenyhdistyksiä ja niiden ohessa kirjastoja. Osa kyläkirjastojen
niteistä lienee päätynyt näiden yhdistysten haltuun. Toisaalta nuorisoseurat ottivat myös usein
hoitaakseen hiipuvia kyläkirjastoja.
Mainintoja pitäjän historiassa löytyy myös yksityisten henkilöiden ylläpitämistä kirjastoista. Nämä
saattoivat periä pieniä maksuja lainoista, mutta samalla ne saattoivat täydentää yleisestä
kirjastotarjontaa. Palojoella tällainen yksityiskirjasto oli Yli-Lallan talossa ja Klaukkalassa
vastaava löytyi kauppias Paavo Costianderin talosta.
Kirjastolaitos kehittyy
Kansan valistuneisuuden ja lukeneisuuden ohella alkoi esiintyä muutakin kulttuuritarjontaa.
Kansalaisille ryhdyttiin tarjoamaan luentoja ja esitelmiä. Uusmaalaisen osakunnan opiskelijat
ryhtyivät vierailemaan Nurmijärvelläkin 1870- ja 1880-luvuilla. Vuonna 1877 tällaisia
yleisöesitelmiä järjestettiin jopa kaikkiaan 23. Näin ollen esitelmää saattoi käydä seuraamassa
likimain kaksi kertaa kuukaudessa. Teemoina olivat esimerkiksi taivaankappaleet, isoviha,
Lemminkäisen tarina, ritarilaitos, mustalaiset ja kansojen keskinäiset oikeuskysymykset. Kaikki
tämä omalta osaltaan kasvatti lukuintoisten ihmisten kiinnostusta enemmän tiedon etsintään.
Vuonna 1921 Suomeen säädettiin kirjastolaki. Sen mukaan Suomen valtio maksoi, määrärajaan
saakka, puolet kunnankirjastojen kustannuksista. Virallinen tuki lisäsi innostusta kehittää omaa
kirjastoa. Näin voidaan taas kirjata kirjaston perustamista ajatellen merkittäviä vuosilukuja.
Nurmijärven kunnanvaltuusto päätti vuonna 1923, että perustetaan kunnallinen kantakirjasto.
Määrärahaksi merkittiin talousarvioon 5000 markkaa. Vuonna 1924 hyväksyttiin kirjastolle säännöt
ja sovittiin kirjaston sijoittamisesta Heikkarille valtuuston istuntosaliin. Myös johtokunta valittiin.
Siihen kuuluivat Juho Kerttula, Oskari Koskimies, August Palomäki, Viljo Peltolainen, Kalle
Salo sekä Jalmari Vuorinen.
Itse lainaustoiminta Nurmijärven kunnan omassa kirjastossa alkoi vuonna 1926. Toimintaa hoiti
sivutöinään kunnankirjuri Jalmari Vuorinen, joka kuului johtokuntaankin. Kirjastossa oli
aloitusvaiheessaan 268 nidettä.
Vaikka kirjastolaitos pitäjässä olikin, olivat edessä vuosikymmenien kiertolaisvaiheet erilaisissa,
usein perin pienissä ja vaatimattomissakin toimitiloissa. Silti palvelu pyrittiin ulottamaan
mahdollisimman hyvin kaikkien saataville. Vuonna 1929 perustettiin Korpeen ja Perttulaan
lainausasemat, jotka muutettiin sittemmin varsinaisiksi kirjastoiksi. 1930-luvulla ryhdyttiin
perustamaan piirikirjastoja. Nyt oli täytettävä se kirjastoverkkojen tila, josta työväenyhdistykset ja
nuorisoseurat aiemmin vastasivat.
Piirikirjasto syntyi Nukarille 1931, Lepsämään 1933, Klaukkalaan 1934, Karhunkorpeen 1937,
Nummenpäähän 1938, Metsäkylään 1951, Suomiehelle 1952 ja Raalaan 1956.
Vuonna 1961 maahan saatiin taas uusi kirjastolaki, jonka mukaan valtio kattaa 2/3-osaa kuntien
kirjastomenoista. Tällöin Nurmijärvellä päätettiin tehdä kirjastonhoitajan virasta päätoiminen.
Kantakirjastosta tuli viralliselta nimeltään pääkirjasto ja piirikirjastoista sivukirjastoja. Vuonna
1963 Nurmijärvelle valittiin ensimmäinen kirjastolautakunta puheenjohtajanaan Mauri Leivo.
Nurmijärven kantakirjastoa ovat vaalineet kirjastonhoitajina Jalmari Vuorinen 1926 – 1929, Yrjö
Oksanen 1929 – 1931, Tyyne Leivo 1931 – 1938, Martta Järvinen 1938 ja Sirkka Kallio
vuodesta 1939 aina vuoteen 1972, jolloin hän jäi pitkästä kirjastotyöstään eläkkeelle. Hänen
aikanaan pitäjän kirjastotoiminta kasvoi ennenäkemättömiin mittoihin. Vuonna 1970 kirjattuja
lainauksia oli kaikkiaan 132 781 kappaletta, lainaajia tuolloin noin 6000.
Kallion jälkeen kunnan kirjastonhoitajana toimi vuodet 1972 – 1974 Jarmo Eskola ja hänen
jälkeensä, vuodenvaihteesta 1975, nykyinen Nurmijärven kirjasto- ja kulttuurijohtaja Riitta
Manka.
Juhlavuosia ja uusia tiloja
Pitäjän kasvu ja kehitys asetti kirjastolle jatkuvia kasvupaineita sekä haasteita kehittää toimintaansa
edelleen. Erilaisen kiertelyn jälkeen kirjasto piipahti vuonna 1965 jopa palokunnan yläkerrassa,
mutta pääsi jo samana vuonna kunnan virastotalon pohjakerrokseen. Näissä tilapäisiksi ajatelluissa
tiloissa aikaa hulahti kuitenkin liki 20 vuotta.
Nurmijärven kunnalliskertomuksessa vuodelta 1965 löytyy kirjaston osalta kuitenkin merkittävä
maininta: ”Vuosi huipentui 110-vuotisjuhlaan joulukuun 12. päivänä. Vieraina esiintyjinä
kirjastoneuvos Helle Kannila ja pianotaiteilija Maire Halava. 13. päivänä vieraili kirjastossamme
myös läänimme maaherra seurueineen.”
Kirjastotoiminnan viralliseksi aloitusvuodeksi on siis laskettu vuosi 1855. Tosin vuoden 1955
kunnalliskertomus ei mainitse kirjaston kohdalla sanaakaan 100-vuotisjuhlasta.
Vuonna 1975 sivukirjasto saatiin omaan tilaansa Klaukkalassa ja Rajamäellä vuonna 1977.
Kirkonkylän keskustaan kohosi vuonna 1984 nykyinen kirjasto- ja kulttuuripalveluita tarjoava
rakennus. Nyt tilaa uudessa kirjastotalossa oli kiitettävästi, peräti 1891 neliömetriä, joista yleisön
käytössä suurin osa, noin 1500 neliömetriä. Tuolloista suuruudistusta luonnehti kirjaston johtaja
Riitta Manka aiheesta laatimassaan tiedotteessa seuraavasti: ”Kirjastotalossa on nyt mahdollisuus
kaikkiin nykytoiminnan vaatimuksiin. Erikoistilana on Aleksis Kivi-huone, joka toimii samalla
kirjaston tutkijan huoneena. Nurmijärven kirjastossa on laaja Kivi-kokoelma, jossa on runsaasti
ensipainoksia sekä kaikki keskeinen Kiveä käsittelevä kirjallisuus.”
Uuden kirjastotalon valmistuessa Nurmijärven kirjastosta tehtiin lainauksia reippaasti yli 400 000
kappaletta vuodessa.
Muun tarjonnan ohella on Nurmijärven kyliä kierrellyt kirjastoauto vuodesta 1970. Tänään kylien
raiteilla kiittelee uusin Sepeteus-kirjastoauto. Sen kastoi vesiämpärin loiskauksella käyttöön
kirjastojohtaja Manka vuonna 1998. Kirjaston tarjonnassa ovat pitkään olleet myös erilaiset
musiikkiäänitteet ja av-materiaali.
Pitäjän kirjastotoiminnan saatua alkuvirikkeensä seurakunnan toimesta, voitaneen lopuksi todeta,
että ”ihminen ei elä pelkästään leivästä”. Kirjallisuuden harrastamisesta ja lukemisesta on tullut
merkittävä perusosa nurmijärveläisten – ja yleensä suomalaisten – elämää, arkea ja pyhää.
Vaatimattomasta alusta on varttunut kansansivistys, joka on kansallisomaisuuttamme.
Nurmijärvellä tuota omaisuutta on kartutettu ja kehitetty nyt 150 vuotta. Paras tapa juhlia tuollaista
merkkivuotta on lukea kirjaston kirjoja.