Millä joulutaialla tontusta tuli joulutonttu?

Joulua voisi pitää eurooppalaisen elämän ja historian valkeana aukkona. Avaruuden mustasta
aukosta poiketen se on valon ja kirkkauden harras juhla, mutta samaan tapaan se kerää itseensä
valtavasti uusia elementtejä. Kun aivan virallisia joulunviettoja on ainakin vuodesta 360 tähän
joulunviettoon, siis vuoteen 2004, laskien ollut kaikkiaan1644, niin mukaan tarttuu paljon
vaikutteitakin.
Joku saattaa pitää tällaista uusien ilmiöiden mukaan tulemista haitallisena itse perimmäiselle asialle,
Vapahtajan syntymäjuhlan muistamiselle. Toinen saattaa päinvastoin kannattaa lämpimästi sitä, että
tätäkin tapahtumaa voidaan juhlistaa värikkäästi ja iloisin menoin. Ja jotkut eivät miellä tätä
ulottuvuutta lainkaan. Jostakin oudosta syystä, lieneekö se sitä joulun taikaa, jouluhyörinään ja sen
viettoon tuntuvat kaikki osallistuvan tavalla tahi toisella.
On ihmisiä, jotka suorastaan protestin omaisesti tekevät jouluna asioita, joita jouluna ei (muka)
tehdä. He syövät kinkun sijasta makkarasoppaa, eivät jouluna osta mitään tai kuuntelevat tieten
tahtoen jotakin muuta kuin joululauluja. Niinpä he lopulta viettävät joulua omilla tavoillaan, mutta
tulevat siis nimenomaan viettäneeksi joulua juuri kuten muutkin; omilla tavoillaan ja rituaaleillaan.
Vakaumuksellinen joulun viettämättömyyskin on erään sorttista joulunviettoa.

Joulun taika-aika

Joulun merkitys on aina asettunut muiden vuoden juhla-aikojen edelle. Vaikka kristikunnan juhlista
pääsiäisellä on huomattava sijansa, menee joulu siitäkin ohi. Pääsiäisenä toki kristikansa muistaa
sitä, että suuri lunastustyö on ihmiskunnan edestä suoritettu, mutta juuri joulunahan Jumala
ihmiskunnan pariin syntyi. Jouluna Sana tuli lihaksi. Tällä kaikella on vakaasti ja vankkumattomasti
uskottu olevan oma pyhittävä ja suorastaan taianomainen vaikutuksensa kaikkeen, mitä sitten
tehdäänkin.
Vaikka taikuudella onkin jo Raamatusta lähtien negatiivinen leimansa, on kuitenkin katsottu, että
joulun pyhään aikaan tietynlainen mystiikka kuuluu. Osansa tähän on varmasti tuonut juuri se, että
joulun pyhinä on pyritty hiljentymällä henkistymään ja kurottautumaan elämän suurten arvoitusten
ja korkeimman puoleen. Kummahan se olisi, ellei sellainen pyrkimys olisi ajan saatossa tuottanut
jotakin tulosta.
Jouluna oletettiin esimerkiksi kotieläintenkin puhuvan ja ymmärtävänkin.
Palojoen Metsäkylästä syntyisin oleva Emma Jokinen (1886 – 1973) muisteli Pirjo Ketosen
(myöh. Itkonen) haastattelussa vuonna 1961 jouluista ometta-askaretta:
– ”Aattoiltana miä annoin lehmille heini ija miä sano et ”se oj joulu nyt”. Annettii aina heinii
joulupäivänäki niille lehmille. Kylhän ne hyvää ruakaa sai mut nähkääs että jouluu tiäsivät.
Elukkaha ymmärtää ku sillej jotaim puhuu. Hevonen niinku lehmäki. Miä tykkään niistä kovasti.
Kaikista.”
Ometta-askareet oli tehtävä myös pyhinä ja oli paikallaan muistuttaa kotieläimillekin, että oli pyhä
aika. Sikälikin eläinten muistaminen erikseen oli paikallaan, että joulun päähenkilö, Jeesus, syntyi
itsekin seimen seinien suojissa. Ensimmäisenä tämäkin uutinen kerrottiin vieläpä paimenille.
Hyvää joulutapaa oli myös muistaa taivaan lintusia, joille tarjottiin lyhde eineekseen. Eiväthän ne
kynnä eivätkä kylvä.

Legenda se on possukin

Joulun pyhittävyys on siis ollut muodostamassa monia uskomuksia ja tapoja, mutta varmasti
kaikkein eriskummallisimpien joukkoon kuuluu legenda pienoisen Jeesus-lapsen siunaamasta
possusta.

Itäisen Suomen, varsinkin ortodoksisen kansanosan perinteisiin kuuluvat vahvasti legendat. Toki
näitä harrastettiin Ruotsin vallan alla, ennen uskonpuhdistusta, läntisessäkin osassa Suomen
maakuntaa, mutta itään ne paremmin jäivät. Alunpitäenhän legendojen annettiin elää suhteellisen
vapaasti, koska kirkon johto ajatteli, että jääpähän samalla oikeaa oppia pakanuuden sijasta rahvaan
päähän. Parempi, kun kertoivat legendoja Jeesuksesta ja apostoleista kuin muinaisista
jumalhahmoistaan Ukosta, Ahdista ja Tapiosta.
Niinpä näiden legendojen joukossa on tarina, joka kertoo pienen Jeesus-lapsen maanneen seimen
oljilla. Pienokaisen äärelle on tullut sika, joka oli ruvennut pöyhimään pahnoja ja samalla peitellyt
syntynyttä Vapahtajaa. Tällöin Jeesus-lapsi oli ilahtuneen kiitollisena todennut: ”Ka, sika minut
peittää.” Ja oli siunannut sikaa tästä hyvästä ystävänpalveluksesta siten, että oli sen liha muiden
elävien lihaa makeampaa ja parempaa.
Nykyisen kasvisravinnon ja veganismin aikakautena voi perustellusti kysyä, että mikä ihmeen
kiitospalkinto tuollainen nyt olikaan? Mutta näin ne legendat syntyvät. Ja possua on pöydässä
joulusta toiseen.

Myrnan piispasta tuhdiksi Coca Cola-pukiksi

Tyypillisin jouluisen legendan ura on Venäjän suojelupyhimys Nikolailla. Ajatellen monen
venäläisen penseää suhtautumista USA:han, on suorastaan kohtalon ivaa, että heidän suuren
Venäjänmaansa suojelijasta on kehkeytynyt myös periamerikkalainen Coca Cola-pukki.
Historiallisesti tavallaan hassua on kai sekin, että sotien jälkeisessä rauhanteossa rajalinja vedettiin
lapissa siten, että Joulupukin asuinpaikka, Korvatunturi, jäi osin venäläisten, silloisen
Neuvostoliiton alueelle. Se kai sopii Nikolaille.
Esikuva ja kaiken alku oli Lyykian Myrnassa toiminut piispa Nikolaus, jonka kerrotaan pelastaneen
erään köyhtyneen perheen nakkelemalla jouluyön pimeydessä kultarahoja perheen ikkunasta. Piispa
kuoli noin vuonna 350, mutta päätyi aluksi mm. merimiesten suojelupyhimykseksi.
Tämän Nikolaus-Nikolai- Joulupukin koti ja toiminta-alue sijaitsee nykyisen Turkin alueella, joten
kysymyksessä on sanan tarkassa merkityksessä globaali henkilö. Ajan oloon häneen yhdistettiin
hyvien palkitseminen ja pahojen kurittaminen, lahjojen antaminen ja muu jouluinen traditio.
Kurittajasta ja opettajasta pukki kuitenkin mukautui liberaaliin maailmaan ja edustaa nyttemmin
lahjasäkkiä kuljettelevaa hyväntahdon lähettilästä.
Nykyisen punakan ja terveysalan ravinto-oppaiden vierastaman pulskean hahmonsa pukki sai viime
vuosisadan alun yhdysvaltalaisten sarjakuvanpiirtäjien toimesta. Pian sen omaksuivat myös Coca
Colan markkinoitsijat, kuten voimme havaita. Eipä arvannut vaatimaton Myrnan piispa, että hän
saavuttaa joskus yhtä suuren kuuluisuuden kuin itsensä joulun päähenkiön ja syntymäpäiväsankarin
edustaja maan päällä; siis hänen pyhyytensä paavi.

Tontin haltijasta pukin pajaan

Joulutonttujen marssit ja punalakkiset tontutkin ovat erinomainen esimerkki siitä, miten joulu on
imaissut itseensä uusia elementtejä ja mukauttanut ne itseensä.
Nurmijärven museoamanuenssi Leena Koskela on koonnut tonttujen perinnettä yhteen. Aiheesta
järjestettiin kirjastossa hänen kokoamansa erillinen näyttely joulun alla vuonna 1998.
Tonttu näyttää käyneen läpi varsin huomattavan rakennemuutoksen, oppinut uuden ammatin ja
siirtynyt maatalouden piiristä globaalin Joulupukin lahjatavaratuotantoon.
Suomalaisessa kansanperinteessä tonttu oli oikeammin haltija. Sellainen oli taloilla, rakennuksilla ja
paikoilla. Sana tonttu on pikemminkin ruotsinkieltä ja tulee tontti-sanasta, tomten ruotsiksi.
Haltijaksi saattoi tulla esimerkiksi talon rakentanut, ensimmäinen asukas tai ensimmäisenä uuniin
tulen sytyttänyt henkilö. Haltijan tehtävä oli vartioida ja huolehtia yleisestä hyvästä.

Tontut kuuluisuuteen nostanut runoilija Viktor Rydberg laati edelleenkin lauluina elävän runonsa
”Tonttu”. Tässä kertomuksessa eletään kyllä talvea, mutta ei välttämättä joulua, sillä runon tonttu
on juuri mainitunlainen talon haltija.
Rydbergin runo löytyy kirjana nimeltä ”Kotitonttu”. Sen on kääntänyt itsensä Yrjö Jylhä ja
kuvittanut Harald Wiberg. Levylle edelleenkin radiossa joulun alla soitettavan ”Tontun” lauloi
Vesa-Matti Loiri.
”Tuima talven on pakkanen,
tähdet kiiluvat yössä.
Kansa kartanon hiljaisen
nukku jo, uupunut työssä.
Verkkaan vaeltaa kiekko kuun,
lunta täynnä on oksat puun,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.”
Tontun unta vievä pulma on se, että uutta väkeä tulee ja vanhaa poistuu, mutta mistä tulevat, minne
menevät? Ikiaikainen kelpo tonttu kuunteleekin talviyön hiljaisuudessa ajan ikuista virtaa. ”Missä
sen lähde lienee?”

Nurmijärven tonttuja

Koskela on kirjannut ylös, että Nurmijärvellä nämä haltijatontut olivat joko ”muija- tai
äijähaltioita”. Kerrotaan esimerkiksi, että riihenhaltijan oli nähty harmaapartaisena ja
”liivitröijyyn” pukeutuneena ottavan riihen pesästä piippuunsa tulta.
Mieshaltijoiden hallitsemissa taloissa asiat kuulemma sujuivat paremmin ja erityisesti eläimet
voivat hyvin. Raalassa haltijan kerrottiin kuitenkin olleen pitkä ja komea, harmaaseen puettu
nainen. Joskus hän kurkisteli ullakolta alas, mutta pääasiassa hänen liikkumisensa kuultiin
askeleista.Nummenpään Yli-Viisaalla haltija oli kuitenkin ilmeisesti miespuolinen, äijähaltija,
koska hän liikkui ”kiiltävis knapeis, sotaherran puvus”.
Klaukkalassa kerrotaan jälleen muijahaltijasta, jolla oli päässään kirjava liina. Muutoin muija oli
pikkuinen ja harmaa. Tosin Klaukkalan Ali-Ollin talossa nähtiin mieshaltija. Tämä autteli varsinkin
öiseen aikaan riihen lämmityspuuhissa.
”Olin riihtä lämmittämässä ja menin yhteen riiheen puita lisäämään. Kun avasin oven, näin kuinka
pieni punalakkinen ja harmaavaatteinen mies ajoi puita pesään. Kun sitten menin lähemmäksi,
hävisi se uunin taakse.”
Nurmijärven haltijat eivät yksinomaan auttaneet askareissa, vaan pelastivat onnettomuudelta.
Paljojoen Ali-Lallan talossa isäntä korvensi riihtä liikaa, mikä sai aikaan tulipalovaaran. Kun isäntä
vieläpä ylenkatsoi haltijan estelyitä, niin isäntä lennätettiin riihestä pihalle ja peräänsä hän sai vielä
tulisen ”kolapuun”.
Klaukkalassa muistellaan vielä sellaisestakin, että mallassaunassa liikaa meteliä pitänyt nuoriso sai
yllättäen seurakseen vanhan äijähaltijan, joka istua kökötti koivupölkyllä uunin edessä. Piippua
poltteleva juro vieras sai melskauksen loppumaan ja nuoret lähtemään kotiinsa.

Pukin palvelukseen

Koska haltija-tonttujen eräs merkittävä tehtävä oli nimenomaan järjestyksen vaalminen ja jopa
hyvän tavan ja moraalin ylläpitäminen, oli oikeastaan jouhevaa siirtyä Joulupukin leipiin. Tämä
tapahtui Ruotsissa joskus 1860-1870- lukujen aikana. Suuresta merkityksestä oli taiteilija Jenny
Nyström, jonka tonttuaiheiset joulupostikortit levisivät ja tulivat osaksi jouluperinnettä.
Suomessa tontusta tuli joulutonttu oikeastaan vasta 1881, kun Ylioppilastalossa järjestettiin
arpajaisjuhla Suomalaisen Teatterin hyväksi. Juhlan joulunäytelmässä esiintyi 12 tonttuasuista lasta ja suosio oli taattu. Uunien takusilta ja riihien hämäristä haltija-tonttu siirtyi sesonkiluontoiseen
palvelukseen joulutontuksi ja pukin apulaiseksi. Pukin paja valmistaa pääasiassa leikkikaluja ja
pienehköjä kulutustavaroita.
Tavallaan tonttu jatkoi osin vanhoissa tehtävissään, sillä edelleenhän tonttujen kerrotaan vaalivan
järjestystä ja hyvää käytöstä. Muuan joulauluhan opastaa, että ”ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu
voi tulla ikkunan taa”. Tai uudempi laulu ”Tonttu Torvisesta”, joka ” urkkien ja kurkkien pukille
raportoi.”.
Joillakin on muistoja siitäkin, että samoin kuin haltija-tontuille, myös joulutontuille saatettiin jättää
ulko-ovelle taikka muualle talon piiriin hiukan joulun herkkuja, vaikkapa puuroa. Aamusella
saatettiin todeta, että tontun pienet jalanjäljet kertoivat yöllisestä vierailusta. Kovin ovelasti tonttu
vain yleensä on naamioinut jälkensä ikään kuin metsän eläimelle kuuluviksi. Se lienee sitä joulun
taikaa ja mystiikkaa.