Aina, kun joku poikkeuksellinen yksilö nousee ylitse muiden, tapahtuu vääjäämättä tahatonta
vääristymistä. Paljon muuta merkittävää ja arvokasta jää suuruuden varjoon ellei peräti
unohdu kokonaan. Se kiistämätön tosiasia, että Aleksis Kiveä (10.10. 1834 – 31.12.1872)
voidaan pitää kansalliskirjailijanamme ja suomenkielisen kirjallisuuden perustuksena ei
vähennä lainkaan muiden Nurmijärven merkittävien kulttuurihenkilöiden arvoa.
Luonnollisesti tällaiseen syrjintään ei ole kukaan tarkoituksella pyrkinytkään. Silti saattaa
kummastuttaa kuinka vähän tunnettua on se, että Suomen ensimmäinen säveltäjä on saanut
oppinsa Perttulassa. Bernhard Henrik Crusell (1775 – 1838) oli syntynyt Hämeenlinnsa,
mutta asui lapsuutensa Nurmijärvellä saaden soitto-oppinsa Uudenmaan rykmentin
klarinetinsoittaja Westerbergiltä. Crusellin ura jatkui pian Viaporin linnoituksessa, missä hän
soitti Leskikuningattaren rykmentin soittokunnassa. Crusell oli aikansa etevimpiä
klarinetisteja ja ensimmäinen säveltäjäksi luettava suomalainen. Liekö ollut hänen perujaan
se, että juuri ”klaneetti” liittyy niin monessa yhteydessä nurmijärveläiseen kulttuurielämään ja
Kivenkin kertomuksiin?
Toinen samalla tavalla tuntemattomampi nurmijärveläinen suuruus on musiikin opetuksen
merkkimies Emil Sivori (1864 – 1929), joka syntyi Lepsämän Seipäänmäellä. Tämä lahjakas
muusikko perusti 1893 Viipurin Lukkari-urkurikoulun, josta tuli vuonna 1910
Kirkkomusiikkiopisto. Musiikkiopiston yhteyteen hän perusti vielä 1921 Nuorison
musiikkiopiston ja 1924 Kansankonservatorion. Karjalassa ja Savossa hän taltioi yli 2000
kansansävelmää. Sivoria ei edes mainita Nurmijärven pitäjän historiassa. Onneksi vuonna
2004 ilmestyneessä kylähistoriallisessa teoksessa ”Kirja Lepsämän kylästä” Sivorin
elämäntyötä valotetaan hiukan tarkemmin.
Lyhyeen listaan voisi vielä kirjata monipuolisen taiteilija Vilho Askolan (1906 – 1994).
Hänen monipuolinen taiteensa ja grafiikkansa ovat alansa kärkeä. Suurelle yleisölle tunnetuin
työ lienee kuitenkin Kivi-juhlien muhkea tunnusmänty, jonka oksilla keinahtelee seitsemän
tähteä ja tammen juuret työntyvät syvälle suomalaiseen maaperään.
Ehkä juuri taiteilija Askolan grafiikan oivalluksessa on vastaus siihen kysymykseen, miksi
kansalliskirjailijamme peittää niin suvereenisti taakseen sen kaiken muun kulttuurin ja taiteen
rikkauden, joka on Nurmijärvellä saanut alkunsa ja jalostunut edelleen. Lienee niin, että
kyläräätäli
Eric Johan Stenvallin (20. 12. 1798 – 27. 3. 1866) ja vaimonsa Anna Kristina Os.
Hambergin (12. 10. 1793 – 17. 12. 1863) Aleksis-poika kykeni kirjallisessa tuotannossaan
niin onnistuneesti kuvaamaan suomalaista kansanluonnetta ja elämänmenoa, että syntyi
jotakin kansallisesti yleispätevää. Kiven kerronnan juuret ovat syvällä kotomaamme
kamarassa; siinä maaperässä, josta jokainen saattaa jotakin itseensä ammentaa ja omaa
elämäänsä peilata. Oli aineksia myytille, joka ohittaa kaiken muun.
Myytin murheelliset juuret
Ihmiskunta on kautta tunnetun historiansa kaivannut myyttisiä hahmoja. Kun nämä vieläpä
yhdistyvät kansalliseen tunteeseen, saattaa käydä niinkin, että myytti alkaa elää omaa
elämäänsä. Aleksis Kiven kohdalla voidaan perustellusti väittää näin käyneenkin. Meillähän
on tarkasteltavanamme tulisieluinen kirjailija, joka loi valtavan kirjallisen ja lyyrisen
tuotannon, ei suorittanut yliopistossa ainuttakaan tutkintoa, eli köyhyydessä, poltti itsensä
loppuun, osin ryyppäämällä, menetti järkensä, joutui Lapinlahden ”hullujenhuoneelle” kuten
sanottiin ja kuoli ilmeisessä kurjuudessa vain 38-vuotiaana kunnanelättivaivaisena oman
veljensä taloudessa. Sittemmin hän sai osakseen jatkuvasti kasvavaa arvostusta ja jopa
ylistystä, mutta vasta kuolemansa jälkeen. Aleksis Kiven oma elämä on jo draamaa sinänsä.
Kiven merkittävyys on kuitenkin siinä, että hän ryhtyi ensimmäisenä kirjailijana kirjoittamaan
kirjallisuuttaan suomenkielellä. Teko oli paitsi rohkea, myös kiinnostava. Ruotsinkielen
taitoinen Kivi, alkuperäiseltä nimeltään siis Stenvall, olisi varmasti kyennyt rakentamaan
itselleen uran ruotsinkielisenä lyyrikkona. Ainakin on oletettavaa, että tulot olisivat olleet
suuremmat ja vastoinkäymiset vähäisempiä. Suomalaiselle kansankulttuurille onneksi hän
valitsi kuitenkin toisin. Tällöin aiheiksi valitut aiheetkin tulivat leimallisesti suomalaisesta
kansanperinteestä ja elämästä.
Tämä näkyi tietysti tuotannossa. Toteutui se, mitä Mikael Agricola (n. 1510 – 1557) opasti
oman Uuden Testamentin käännöksen alkulehdillä: ”Ja ehkä toisinans muutamat sanat ovat
oudot ja kamalat ensin kuulla, niin ne kuitenkin ajallans harjoitukses suloisemmaksi tulevat.”
Kaikki eivät halunneet kuulla, mitä Kivi lausui ja kirjoitti. Kansan puhe ja ilmaisu ei sopinut
itsensä jalustalle nostaneille kirjallisuusihmisille. Tapahtui väistämätön välirikko viralliseen
eliittiin. Ilkeydet, pahansuopuus ja murskakritiikki teki lopun jo järkkyneestä kirjailijasta.
Hävyttömyyden huippua edusti runoilija, kielen tutkija, professori August Ahlqvist
(Oksanen) (1826 – 1889). Tämän helposti riitaantuvan ja ankaran oikeakielisyysmiehen
ymmärrykseen ei mahtunut, että suomenkielistä kirjallisuutta voisi joku kirjoittaa sillä
kielellä, jota kansa puhuu. Ahlqvistin elämäntyönä ja tarkoituksena oli epäilemättä edistää
kieltämme, mutta hän näki asian yksiulotteisesti akateemisesta norsunluutornistaan. Sen
sijaan Kiven puolesta puhui suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kansallisen identiteetin
herättäjä J. V. Snellman (1806 – 1881). Hän oli ymmärtänyt Kiven porautuneen juuri siihen
kansallisen voimavaran lähteeseen, jonka varassa kansallista tunnetta ja kulttuuria
rakennetaan. Tuki ei enää kuitenkaan Kiveä auttanut. Aineellinen puute, huolet sekä
pikkusieluinen ja kiusantekoa lähentelevä Ahlqvistin kirjoittelu mursivat lyyrikon mielen. Itse
työ oli jo kuitenkin tehty ja kirjallinen perintö oli luotu. Jäljellä oli vielä jokunen vuosi
häilymistä elämän rajamailla. Alkoi myytin rakentuminen.
Loppu, mutta minkälainen?
Siihen nähden, että Aleksis Kivestä on kirjoitettu niin paljon, hänestä tiedetään lopulta perin
vähän. Itse asiassa yhtään ainutta valokuvaa ei ole ainakaan tähän päivään mennessä mistään
löytynyt ja muotokuvatkin perustuvat kuvauksien taikka muistikuvien mukaisiin luonnoksiin.
Viimeisin ja kattavin on professori Hannes Sihvon (1942 – 2003) viimeisenä työnään
julkaisema suurteos ”Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa”. Tässäkin joudutaan kirjailijan
viimeisiä aikoja tarkasteltaessa turvautumaan useisiin erilaisiin lähteisiin, jotka nekin ovat
yleensä ottaen toisen tai kolmannen käden kuulopuhetta. Se, mistä voidaan olla varmoja on,
että Kivi oli maaliskuusta 1872 alkaen veljensä Albert Stenvallin (1831 – 1913) kotona
”hoidossa”. Hänet oli lähetetty parantumattomana tapauksena Lapinlahden mielisairaalasta
pois, jolloin Nurmijärven kunta etsi tahoa, joka tämän vaivaisen halvimmalla hoitaisi. Kuntaa
ei kirjailijan hoito enää pitkään rasittanut, sillä kuolema saapui jo saman vuoden viimeisenä
päivänä. Tästä eteenpäin alkavat kertomukset.
Albert-veli ryhtyi organisoimaan veljensä hautajaisia. ”Peijaisten” lopputilityksessä selvisi,
että alkuperäisten laskelmien lisäksi tarvitaan vielä 115 markkaa kulujen kattamiseen. Tarjolla
oli ollut mm. kannulliset (n. 2,6 litraa) konjakkia, rommia ja punssia, tuoppi (n. 1,3 litraa)
sherryä, kolme kannua viinaa (n. 7,8 litraa) sekä runsaasti kahvia, sokeria, teetä, sikareita ja
savukkeita. Toki hiukan syötäviäkin on listassa, mm. lohta ja juustoa. Tarjoilun määrästä ja
kustannuksista saattaa helposti laskea, että Kiveä muisteltiin monin verroin suuremmin
kustannuksin kuin mitä hänen viimeisten aikojensa elatukseen käytettiin. Pelkästään väkeviä
viinaksia oli noin15,6 litraa. Nyt alkoi myös vainajan suuri ylistäminen. Albert ei
luonnollisesti kertonut siitä, miten hänen velivainajansa kiljui alastomana ja vaatteensa
riuhtoneena kohtauksen saatuaan, kuinka kasteli vuoteensa ja herätti yleistä pahennusta
masturboimalla metsässä. Näiden tapausten johdosta kun työlääntynyt ja karski Albert saattoi olla kovakourainen ja töykeä hullua veljeään kohtaan. Sen sijaan nyt esitettiinkin, ettei kukaan
ollut koskaan Aleksista niin hellästi ja rakkaudella hoivannut kuin velimies Albert.
Tosin jälkeenpäin kerrottiin sellaistakin, että aivan viimeisinä tunteinaan Aleksis olisi virunut
huutavana ja järkkyneenä veljen sikalaan lukittuna; paikassa, joka olisi muutenkin ollut tuttu
eristyspaikkana sairaalle. Kumpiakaan tarinoita ei oikeastaan voida sen paremmin vahvistaa
kuin kieltääkään. Tosin romantisoitunut kuva viimeistä hetkistä jäi voimakkaimmin elämään.
Aikanaan ihmisten kertomuksissa alkoi selvitä sellainenkin ihmeellisyys, että kuuluisa
kirjailija oli lyhyen Tuusulassa oleskelunsa aikansa ollut likimain päivittäinen kahvivieras
miltei jokaisessa kyläkunnan talossa.
Runoilijasuuruus Eino Leino (1878 – 1926) asettaa suuren runoilijatoverinsa kirjoituspöydän
ääreen vielä kuolinhetkelläänkin. Nimikkorunossaan Kivi kirjoittaa kiivaasti vuoden
viimeisenä päivänä anoen vanhalta vuodelta vielä hitusen lisäaikaa luomistyönsä
täyttämiseen:
”Vuota vielä, oi vanha vuos! –
tuulet niin vinhasti vinkuu –
jouda en viel´ sua seuraamaan!
Vanhus ovella nyökkää vaan:
Saat elää syksystä jouluun.
Viivy, viivy oi vanha vuos! –
päre pihdissä sammuu –
Niin täysi, niin täysi on sydämein,
sen tahtoisin antaa ma kansallein,
en vielä jouda ma kuoloon!
Hetket rientävi, kello lyö –
tuulet niin vinhasti vinkuu –
Onko, onko jo keskiyö?
Päätä lapsi nyt päivätyö,
jo aamun tähtöset tuikkii.
Vielä hetki, oi vanha vuos! –
päre pihdissä sammuu –
Kannel niin heikosti helähtää,
kääntyvi ovella harmaapää;
loppui laulajan vuosi.”
Leino on käyttänyt lyyrikon vapauttaan esitellessään klassisen kuvan köyhästä ja yksinäisestä
runoilijasta, joka siirtyy taivaan porteille suoraa keskeltä luomisen prosessia. Samanlaista
ihanteellisuutta esitteli Kivi-tutkimuksen yksi uranuurtaja, kirjallisuus- ja taidehistorioitsija
Eliel Aspelin-Haapkylä (1847 – 1917) Kiven koottujen teosten elämäkertaosiossa vuodelta
1919. Hän tuntuu ottaneen kaiken Albert-veljen kertoman vastaan sellaisenaan. Kuolema on
kuin suoraa teatterin parrasvaloista. Kuvaus on alunperin kirjoitettu vuonna 1873
tammikuussa Morgonbladetiin. Kirjoittaja korostaa vielä kirjan sivulla, että ”kuvaus on
kokonaan tositapausten mukaan tehty”. Ollaan Albertin tuvassa kirjailijasuuruuden
sairasvuoteella: ”Kynttilä valaisee sairaan huonetta, jossa kaikki on valmiina
kaikkisovittavalle vieraalle. Sairas ojentaa kättään kynttilää kohti. Hän toivoo saavansa sen
lähemmäksi. Kun hän ei saa kynttilää viereensä, tahtoo hän nousta vuoteelta sitä ottamaan.
Kuoleman hämärä alkaa laskeutua poismenevän silmille. Läsnä olevat huomasivat tarkkaan,
että hetki lähestyi. He astuivat sairaan viereen, joka lepäsi tyynenä ja hiljaisena.
Jäähyväishetki oli tullut ja molemmat pyysivät anteeksi ja sovintoa. Silloin tarttui sairas
veljensä käteen ja likisti sitä lempeästi käsiensä väliin. Sitten otti hän kädestä toista, jota hän
oli rakastanut kuin sisarta ainakin; hän painoi tämän kättä sydäntänsä vastaan ja lausui:
”Minä elän!” Sitten vallitsi jälleen äänettömyys pienessä huoneessa. Siellä kuului vain
hiljaisia nyyhkytyksiä. Sairas ei enää lausunut sanaakaan, vaan näytti vaipuvan hyvään uneen. Ja todella oli se uni hyvä, sillä se kestää siksi, kunnes maa uudestaan syntyy uudessa
ja kirkastuneessa muodossa.”
Vuonna 1877 Hämäläis-Osakunnan toimesta pystytettiin Kiven haudalle Tuusulan
kirkkomaalle komea hautapatsas. Kirjailijasuuruutta haluttiin tälläkin tavalla kunnioittaa. J. E.
Stenbergin suunnittelema hautapaasi kuitenkin haluttiin asettaa lähemmäs kirkkomaan
porttia, jotta se olisi helposti kaikkien nähtävissä ja löydettävissä. Suuruus tai ei, mutta ei
kunnioittavaa juhlaväkeä voi velvoittaa pitkin kalmistoja ramppaamaan. Jalo tarkoitus toki
kokosi ajallaan merkittävän juhlayleisön. Kivi oli nyt valtakunnan suuruus. Tosin samalla kun
uusi hautamuistomerkki asetettiin paikoilleen, alkoi alkuperäinen hautapaikka vaipua
unohdukseen. Tänä päivänä oikean haudan sijaintia ei enää tiedä kukaan.
Kunnioituksen ulkoisia ilmentymiä
Vaikka nykypäivän lukijaa Kiven elämää kuvaava ylistäminen ja romantisointi saattaa jopa
huvittaa, on muistettava, että kaikelle ylistyksellekin oli katetta; romaaneja, näytelmiä ja
runoutta. Meillä on syytä epäillä, onko kuoleva kirjailija ikinä lausunut viimeisiksi sanoikseen
”minä elän”, vaikka tiedämmekin mainiosti, mihin tämän lauseen voi katsoa perustuva.
Kiven tekstit ja kirjoitukset todella olivat jääneet elämään omaa elävää elämäänsä. Ehkä
houkutus väittää tällaisen tarinan olevan totta on ollut liian suuri. Eläähän Kivi sittenkin, eikö
totta?
Nurmijärven kirkonkylän nuorisoseura ryhtyi jo vuonna 1909 järjestämään Kivi-aiheisia
juhlia, joissa mestarin tuotantoa esitettiin. Nämä olivat ensimmäisiä henkäyksiä kohden
varsinaisia Kivi-juhlia. Kiljavan keinujuhlat organisoi ensi kerran kansakoulunopettaja Pentti
Kannus vuonna 1950. Juhlaan kuului kulkue Kiljavalta kirkonkylään saakka päätyen kukkien
laskuun Kiven patsaalle. Illalla kokoonnuttiin Juho Vihtori Valajärven aisakeinua varten
luovuttamalle rinteelle, keinuttiin ja kuultiin runonlausuntaa. Illalla kuultiin katkelmia Kiven
näytelmistä ja sytytettiin helavalkeat. Yleisöä oli runsaasti, Kivi oli suosiossa.
Vuonna 1941 perustettiin Aleksis Kiven Seura, joka omistautui Kiven henkilön ja tuotannon
tutkimiselle ja tunnetuksi tekemiselle.
Kaikenlainen Aleksis Kiveen liittyvä alkoi herättää kiinnostusta sitä mukaan, kun hänen
työnsä levisivät lukevan kansakunnan keskuudessa. Kiven tekstien voimaa kuvaa mm. se, että
monet hänen lausumansa ja hahmonsa tavallaan elävät itsenäisinä kansan suussa. Mennään
läpi harmaan kiven, niin maailma muuttuu Eskoni tai vaikka vertaaminen hurjaluontoista
naista Justiinaan. Jukolan seitsemän veljestä, ”miehiä kuin Otavassa”, on yleinen käsite.
Vuonna 1913 tuotiin Seurasaaren ulkoilmamuseoon Siuntiosta siirretty pikkuruinen tupa,
jossa Kiven kerrottiin asuneen. Rakennus oli ostettu neiti Hulda Kareliukselta 250 markan
summasta. Lisäksi tupaan oli hankittu muuta rekvisiittaa, josta osa oli Kiven aikoinaan
omistamaa käyttötavaraa ja -vaatetta. Saman vuoden lokakuun 8. päivän vastaisena yönä
mökki kuitenkin paloi poroksi, mutta uusi kopio rakennettiin samaa tietä sijalle. Oleellista oli
saada tälle museoalueelle muistomerkki myös Kivelle. Onneksi esineistö ei vielä ollut
tulipalon sattuessa sisällä. Ainakin osa niistä on aitoa tavaraa.
Nurmijärvellä oli jo 1876 pidetty arpajaisia, joilla koetettiin kerätä rahavaroja Kiven patsasta
varten. Korven-Leppälammen nuorisoseura teki aloitteen patsaasta pitäjän ”nuoriso- raittius ja
edistysseuroille” vuonna 1921. Toistaiseksi tarvittavia varoja ei saatu kokoon. Asia oli
kuitenkin jo nähty laajemmassa piirissä merkittäväksi. Varsinaiseen toteuttamiseen sittemmin
päättyneen patsasesityksen valtuustolle teki kunnanvaltuutettu Viljo Peltolainen kirjeellään
21. heinäkuuta 1932. Esitys tähtäsi patsaan saamiseksi Kiven 100-vuotissyntymäpäivää
varten, joka olisi 10. lokakuuta 1934. Peltolaisen mukaan kunnalle jäisi tuon päivän
ohittamisesta ilman toimenpiteitä ikuinen häpeä.
Yksimielinen päätös patsaan pystytyksestä tehtiin valtuustossa 18. päivä elokuuta 1932. Nyt
alkoi kiistely siitä, tuleeko patsas Palojoelle vaiko Nurmijärven kirkonkylään.
Kiivastahtisen valmisteluprosessin tuloksena Aukusti Veuron (1886 – 1954) laatima patsas
pystytettiin nykyisen Aleksis Kiven tien varteen, vastapäätä koulua. Tuolloin tie oli
kirkonkylän keskeisiä läpikulkuteitä. Paljastustilaisuus pidettiin suunnitelmien mukaan 10.
lokakuuta 1934. Patsaan paljastajaksi oli kutsutti presidentti P. E. Svinhufvudin rouva Ellen
Svinhufvud.
Historia toisti hiukan itseään, kun patsas 66 vuotta myöhemmin siirrettiin uudistuneen
kirkonkylän keskustassa paremmin näkyvään paikkaa, kirjastogallerian ja kunnantalon
edustalle. Patsaan paljasti 10. lokakuuta 2000 presidentti Tarja Halosen puoliso Pentti
Arajärvi.
Kiven kallo
Patsashankkeeseen liittyy pieni makaaberi yksityisjuonne. Patsastoimikunta käsitteli Kiven
sukulaisten, Hanna ja Arvid Stenvallin kirjettä kunnanvaltuustolle. Kirjeessä he esittivät, että
edesmenneen kirjailijan jäänteet kaivettaisiin Tuusulan hautausmaasta ylös ja siirrettäisiin
kotipitäjän multiin Nurmijärvelle. Patsastoimikunta oli asiassa samaa mieltä ja piti eräänä
perusteena sitäkin mahdollisuutta, että kun saataisiin käsiin Aleksis Kiven pääkallo, niin siitä
voitaisiin ottaa samaa tietä valos patsaan pään muotoa varten. Toimikunta laati 30.
tammikuuta 1934 anomuksen vainajan siirtoa varten opetusministeriöön. Ministeriö kuitenkin
hylkäsi anomuksen 15. päivä toukokuuta 1934.
Niin jäivät Nurmijärven suuren pojan maalliset jäännökset lopullisesti Tuusulan vanhan
kirkkomaan multiin. Ehkä samalla toteutui Kiven itse runossaan ”Ikävyys” ilmaisema toive
tuntemattomasta hautapaikasta:
”Mun hautani nyt kaivakaat halavain suojaan
ja peitol mustal se peittäkäät taas,
sitten ainiaaksi kartanostain poistukaat;
mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua ei haudallein kohokoon koskaan,
vaan multa kehdoksi kamartukoon,
ettei kenkään tiedä, että lepokammioin
on halavan himmeän alla.”
Kivi-juhlat
Ilmeisimmin kaikkein kantavin, innostavin ja kokoavin tapa pitää Aleksis Kiven laajaa
tuotantoa ja tekstiä elossa ovat olleet vuodesta 1953 alkaen toimineet Kivi-juhlat. Yli puolen
vuosisadan ajan pääasiassa vapaaehtoisista ihmisistä koostuva ryhmä on kesästä toiseen
valmistanut taidejuhlan, josta on kehittynyt esittävän taiteen kansallinen instituutio. Juhla
toimii kahdella taholla: se tuo Kiven tuotantoa yhä uudistuvalle yleisölle tutuksi ja samalla se
kokoaa vuodesta toiseen pitäjän väestöä yhteisiin talkoisiin. Vastaavan laajuista ja yhtä kauan
jatkunutta perinnetoimintaa on nopeasti vaikeaa keksiä. Ei liene perusteetonta väittää, etteikö
kysymyksessä tässäkin suhteessa ole valtakunnallisesti ainutlaatuinen ilmiö.
Markku Jalavan toimittamassa juhlien historiikissa ”Minä siivet selkääni saan –
Nurmijärven Kivi-juhlat 1953 – 2002” kerrotaan seikkaperäisemmin toiminnan alkuun
lähdöstä.
Vuonna 1941 perustettu Aleksis Kiven Seura oli ottanut tavoitteekseen hankkia
omistukseensa Kiven syntymäkoti Palojoella. Vuonna 1947 hanke lopulta onnistui ja alkoi
tarkka entistämistyö. Uudet omistajat olivat ajan saatossa muuttaneet niin katon mallia kuin
huonejärjestystäkin radikaalilla tavalla. Vuonna 1947 talo kuitenkin vihittiin museoksi.
Juhannuksena 1951 saatettiin Palojoen syntymäkodilla taas juhlia. Nyt aloitettiin
jumalanpalveluksella, sillä tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Aleksis Stenvall pääsi ripille.
Tilaisuudessa piti puheen Uudenmaan Matkailuyhdistyksen edustaja ja Aleksis Kiven Seuran
jäsen, Nurmijärven entinen nimismies Reino Syrjänen. Hän esitti puheessaan vuotuisten
Kivi-juhlien järjestämistä.
Jälleen esitys ajoittui oikeaan hetkeen ja tilanteeseen. Suomi oli verkalleen toipumassa
sodasta ja sen taloudellisista rasituksista. Samalla kaivattiin jotakin omaa, kansallista ja
arvokasta. Kansalliskirjailijan tuotannon esittäminen ja tunnetuksi tekeminen oli sellainen
kokoava voima, jota kansakunta, ja siinä sivussa tietysti nurmijärveläiset, kaipasivat.
Helsingin olympialaiset 1952 olivat osaltaan innostaneet yhteiseen tekemiseen ja kohottaneet
kolhaistua kansallista itsetuntoa.
Hanketta valittiin valmistamaan toimikunta, jonka puheenjohtajana toimi pastori, sittemmin
kirkkoherra Åke Launiala. Pastorin katsottiin myös tuovan hankkeelle tarvittavaa
arvokkuutta ja auktoriteettia. Suurena taustavoimana hankkeessa oli Nurmijärven Nuorten
Opintorahayhdistys, joka nimensä mukaisesti tuki varattomien nuorten opintoja. Sen jäseninä
oli runsaasti yhdistyksiä ja rahastolla oli organisaatio- ja järjestelykokemusta. Nyt tarvittiin
vahvaa talkoohenkeä, mutta myös talkoo-osaamista.
Kivi-juhlien ensimmäiseen juhlatoimikuntaan kuuluivat puheenjohtaja Launialan lisäksi
maisteri Else Mattila Röykästä, muurari Uuno Laakso Rajamäeltä, maanviljelijä Antti
Rauta Palojoelta, maalari Arvo Ilola Perttulasta, maisteri Terttu Hautamäki-Hiltunen
Kiljavalta, opettaja Kaija Sipinen Nummenpäästä, opettaja Otto Hakulinen Rajamäeltä,
pankinjohtaja Viljo Peltolainen kirkonkylästä, pienviljelijä Heikki Keto Palojoelta,
toimistovirkailija Irma Laakso Nukarilta, emäntä Eila Moijanen Lepsämästä, rouva Lempi
Palho Raalasta, maanviljelijä Heikki Kalliola Klaukkalasta ja nuorisotyönohjaaja Eino
Aaltonen kirkonkylästä.
Taaborinvuori
Juhlapaikaksi valikoitui juhlan päähenkilön syntymäkylä, jossa päädyttiin Taaborinvuorelle.
Sehän oli ollut Kiven lapsuuden aikainen leikkipaikka. Oli sopiva ajatus esittää hänen
näytelmiään paikoilla, joissa hänen mielikuvituksensa oli jo lapsena alkanut rientää leikkien ja
puuhien kautta. Sittemmin alueesta on kehittynyt myös ulkoilmamuseo, jonne on siirretty
vanhoja arvorakennuksia eri puolelta pitäjää.
Ensimmäisillä juhlilla 1953 yleisö sai tutustua Nummisuutareihin. Eskon nimiroolin veti
monessa suhteessa uuttera Kiven perinnön vaalija, maisteri Juhani Nuotto (1914 – 2002),
jonka tehtävänä oli ollut etsiä sopivia henkilöitä näytelmää varten. Vielä hänen
muistokirjoituksessaan vuonna 2002 todettiin: ”Juhani Nuotto tunnetaan parhaiten
Nurmijärven Kivi-juhlien monivuotisena Nummisuutarin Eskona”.
Yli puolen vuosisadan aikana Kivi-juhlat ovat vetäneet Palojoelle suomalaisen yhteiskunnan,
talouden ja taiteen alalta väkeä niin näyttämölle kuin katsomoonkin. Vuonna 1956
presidentiksi valittu Urho Kekkonen (1900 – 1986) nähtiin jo samana kesänä
kirjailijavaimonsa Sylvin kanssa juhlilla. Kutsuvieraiden joukossa ovat olleen niin Nobel-
kirjailija Frans Emil Sillanpää (1888 – 1964) kuin monet muut kirjailijamme. August
Ahlqvistin ilkeät väittämät rahvaan kirjallisuudesta ja raa´asta kirjoitustyylistä ovat tässäkin
suhteessa tehty konkreettisella tavalla perättömiksi. Kiven taidetta juhlitaan ja arvostetaan
kaikissa piireissä, myös kirjallisuutemme huipulla.
Mutta Kivi elää juuri siksi, että elävät, yhteiseen juhlaan sitoutuvat ja talkoohenkiset ihmiset
vuodesta toiseen esittävät juhlissaan kansakunnalle suuren kirjailijamme elävästä elämästä
kertovia näytelmiä. Siihen eivät pysty muistopaadet, laatat taikka korusanat. Siihen tarvitaan
aina eläviä ja sydämellään tuntevia ihmisiä. Heitä on löytynyt kesäisin mm. Taaborilta.