Jokapäiväisenä ja valoisana pidetty arkipäivämme on suhteellisen nuorta perua. Vielä 1950-luvulla
monet Nurmijärvenkin maalaisisännät joutuivat sopimaan esimerkiksi puimavuoronsa, jotta
sähköjännite riittäisi. Katkokset olivat tavallisia. Eikä tarvitse mennä sataakaan vuotta taaksepäin,
kun varsinaisena valaistuksen lähteenä likimain talossa kuin talossa oli öljylamppu; suhteellisen
uusi edistyksen väline sekin. Karkeasti voidaankin väittää, että tänään tuntemamme valon ja
mukavuuksien aikakausi on saatu rakennettua vasta viimeisen neljän-viidenkymmen vuoden aikana.
Pohjimmiltaan kaiken alku ja juuri on ollut virtaava vesi, jonka äärelle on syntynyt myllyjä, sahoja
ja lopulta sähköä jauhavia voimaloita. Nämä rakennelmat ovat mahdollistaneet työn järkevän
jakamisen, verojen keruun sekä laajenevan elinkeinotoiminnan. Ilman vettä ei ole elämää, ilman
virtaavaa vettä ei ole kehitystä.
Myllyn historiaa
Nurmijärven pitäjän historia kertoo, että 1580-luvulla voitiin laskea pitäjästä löytyvän 16 vedestä
liike-energiansa saavaa myllyä. Näiden lukumäärä väheni kuitenkin muutamassa vuosikymmenessä,
sillä kruunu oli keksinyt, että tätäkin teknistä edistystä saatettiin käyttää oivallisena verotuksen
kohteena. Koska myllyt toivat osakkailleen varallisuutta, niin siitä varallisuudesta oli valtionkin
päästävä osalliseksi. Niinpä Ruotsin kruunu koetti saada viljojen jauhatuksen keskittymään niin
sanottuihin tullimyllyihin, joissa jokaisesta jauhatetusta viljasäkistä määrättiin maksettavaksi
jauhatusvero. Vuonna 1625 tämä vero määrättiin myös kaikille kotitarvemyllyille. Verojärjestelmää
oli tietysti täysin mahdotonta valvoa, eikä veron tuottoon ilmeisestikään oltu tyytyväisiä.
Varmemmaksi katsottiinkin verottaa kutakin myllyä harkinnanvaraisesti. Tällöin alkoi
Nurmijärvellä ilmeinen verosuunnittelu. Kun kerran myllyjen vero oli nyt ennalta määrätty vakio,
niin talojen oli paljon kannattavampaa olla yhteistoimin osakkaana yhdessä isommassa myllyssä ja
jakaa verovastuu. Näin kutakin taloa kohden koituva verorasite pieneni. On epäselvää, paljonko
kruunu ahnehtimisellaan menetti verovaroja, mutta suuri osa kotitarvemyllyistä ja puroihin
laadituista jauhatuspaikoista lakkasivat näillä järjestelyillä olemasta. Hyvää kehityksessä oli
kuitenkin se, että asuinyhteisöön kuuluvien talojen yhteisöllisyys tiivistyi. Myllyn osakkuus
lunastettiin rakentamisurakkaan osallistumalla. Kun verotusta sitten aikanaan helpotettiin, alkoi taas
paikallisempiakin myllyjä syntyä.
Koska kaiken myllytoiminnan edellytys oli virtaava vesi, syntyi vuolaimpien virtojen äärelle
useampiakin myllyjä leipäviljaa jauhamaan. Esimerkiksi Kuhakosken rantoja hallitsivat Perttulan,
Uotilan, Valkjärven ja Numlahden asukkaiden rakentamat myllyt.
Myllyjen lukumäärä on ollut Nurmijärven historian aikana suhteellisen vakio aina 1580-luvulta
1890-luvulle saakka. Kun niitä 1580-luvulla on selvitysten mukaan ollut 16, niin 1890-luvulla
lukumääräksi lasketaan 17 kappaletta. Poikkeus on tietysti ajanjakso 1642 – 1648, jolloin kruunun
veropolitiikka romahdutti myllyjen lukumäärän kahdeksaan.
Vesimyllyjen osuus varallisuuden, liiketoiminnan ja yhteisöllisyyden kokoajana on ollut kuitenkin
koko olemassaolonsa ajan merkittävä. Oma lukunsa on tietysti silläkin, että myllytoiminnasta oli
muodostunut myös verotuksen ja verotulojen kohde.
Kasvu ja kehitys, samalla kun verotuksen painekin, usuttivat ihmisiä etsimään vesivoimasta uusia
tehoja ja käyttömahdollisuuksia. Alkoi syntyä myös sahalaitoksia.
Nurmijärvi puun vientipitäjänä
Sahojen valtakauden alku voitaneen sijoittaa 1700-luvulle. Teollisuuslaitoksen luontoisia olivat jo
Raalan ja Numlahden sahat. Näiden tarkkaa syntyaikaa ei osata enää kertoa, mutta niiden
toimintaan teki huomattavan loven Isonvihan aika vuosina 1713 – 1721, jolloin venäläinen sotaväki miehitti maata ja teki tuhojaan. Kun vuonna 1709 Raalan saha otti käyttöön uuden sahauslaitteiston ja niin sanotut hienot ”hollantilaiset terät”, tuhosi Venäjän tsaari Pietari Suuri (1672 – 1725) Ruotsin kuningas Kaarle XII (1682 – 1718) sotajoukot Pultavassa. Suomalaisten talonpoikien ja
Raalan sahan teknisten uudistusten onnettomuudeksi sota alkoi näin laajeta pohjoiseenkin, minkä
seurauksena mainittu Isovihan aika koetteli jo 1713 alkaen Suomeakin. Tuona aikana venäläiset
rikkoivat sahalaitoksen tarvitseman padon ja turmelivat tiestön. Vihanpidon ja sotien jälkeen sekä
Numlahden että Raalan sahat rakennettiin kuitenkin uudelleen. Toisaalta, tarvitsihan runneltu maa
taas rakennustarpeita ja kruunu verojaan. Suomalaiset talonpojat ja Nurmijärven talot saivat taas
osallistua niihin talkoisiin, joilla Ruotsin kuninkaan sotaseikkailut maailmalla maksettiin.
Raalan uudelleen rakennettu sahalaitos kuitenkin paloi jo 1730. Kun uutta sahalaitosta rakennettiin,
todettiin, että maapohja ei olekaan tarkoitukseen soveltuvaa. Vuonna 1736 Raalan tilanhoitaja
Gabriel Herlin ja rusthollari Juho Nukari pääsivät sopimukseen siitä, että saha siirretään
rusthollarin maille. Tämä oli jo ennättänyt itse konsanaan harkita saha- ja myllylaitoksen
rakentamista.
Kartano sai sopimuksella sahansa ja myllynsä ja rusthollari Nukari sai vuosivuokraa sekä lautoja
vapaasti oman talonsa tarpeiksi.
Sekä Numlahden että Raalan puutavarakauppaa tehtiin ilmeisen taitavasti ja suoranaisella yrittäjän
innokkuudella. Tiedetään, että vuosina 1754 ja 1781 sahojen lautatavaraa kuljetettiin Helsinkiin ja
edelleen ulkomaille. Vantaan vesistön alueeseen laskettavista sahalaitoksista vain nämä kaksi
Nurmijärvellä sijainnutta saha- ja myllylaitosta tekivät omatoimista ulkomaankauppaa. Saavutus
sinänsä uusmaalaiselta maalaispitäjältä.
Sähkö tekee tuloaan
Sähkö ilmiönä ja voimana oli tunnettu jo antiikin ajoista lähtien. 1600-luvulla kokeilevat ja kaikkea
uutta innolla tarkastelevat tiedemiehet kykenivät jopa eri materiaaleja hankaamalla tuottamaan
sähköä. Silti kesti aina vuoteen 1800, ennen kuin saatiin rakennettua laite, joka tuotti jatkuvaa
sähkövirtaa. Muuntajan keksiminen Yhdysvalloissa 1884 poisti lopulta esteet ryhtyä hyödyntämään
sähköenergiaa ihmiskunnan hyväksi. Thomas Alva Edisonin (1847 – 1931) vuonna 1879
valmistama hehkulamppu merkitsi kaikkein näkyvintä läpimurtoa, sillä nyt oli olemassa jo
sellainenkin keksintö, joka saattoi aloittaa etenemisensä jokaisen kodin ja talon hyötyvälineeksi.
Mikko Sjöblomin kirjoittama ”Nurmijärven kunnan Sähkölaitos 1918 – 1968” kertoo, että
Suomen tiettävästi ensimmäinen sähkövalaistus nähtiin heinäkuussa 1880, jolloin ravintola
Kaivohuoneen edustalla syttyi kuusi sähkölamppua. Kysymyksessä oli kuitenkin tilapäisluontoinen
ja pienellä koneistuksella aikaansaatu näytös. Varsinaisena sähköistyksen eteenpäin viejänä toimi
suomalainen teollisuus, joka näki uuden energiamuodon mahdollisuudet edessään. Vuonna 1882
Rosenlewin tehdas Porissa tuotti Englannista käyttöönsä kuuden hevosvoiman tasavirtagenraattorin
Seikun sahalle.
Tampereella Nokian tehdas on kuitenkin jo 1881 järjestänyt sähköllä valaistuksen osaan
tehdaslaitoksiaan. Nokian tehtaan esimerkkiä seuraten itse Tampereen kaupunki päätti ratkaista
nopeasti kasvavan kaupungin katuvalaistuksen puutteen juuri sähköllä. Niinpä Tampereen
kaupungista tuli 12. päivä lokakuuta 1888 valtuustonsa päätöksellä Suomen ensimmäinen
sähkölaitoksen omistama kunta.
Nurmijärvellä sähkövoiman esitaistelijana toimi Suomen ensimmäisen lääketehtaan rakentanut
apteekkari ja keksijä Albin Koponen.
Kasvava sähkön tarve
Koposen talo ilmestyi Nurmijärven kirkonkylän maisemaan 1899. Apteekkari oli saanut
apteekkioikeudet pitäjään tammikuun 30. päivä ja edessä oli lupaavalta näyttävä tulevaisuus.
Koponen itse oli myös kahdessa mielessä otollinen uusien keksintöjen edistäjänä: hän oli
äärimmäisen idearikas ja kekseliäs sekä tavattoman sitkeä ajaessaan asioita eteenpäin. Nämä olivat
välttämättömiä ominaisuuksia, sillä jo vuonna 1900 rakennettiin itse tehdasrakennus. Se ei enää
ollut mikään apteekin työtila, jossa sekoiteltiin rohtoja. Se oli Suomen ensimmäinen lääketehdas,
joka tuotti lääkkeitä jopa ulkomaan vientiin. Markku Jalavan kirjoittamasta ”Nurmijärven
apteekin sata vuotta” selviää tehtaan monipuolisuus: ”Tehtaaseen kuului hyvin varustettu
metallityöpaja, täydellinen puutyöpaja, jossa valmistettiin mm. pakkauslaatikot sekä lämpökeskus.”
Tämä kaikki tarvitsi paljon energiaa ja sellaisen lähteeksi Koponen havitteli sähköä. Ja sähköähän
voisi saada jauhettua Myllykosken kuohuista. Siten alkoivat vuosina 1907 – 1908 tunnustelut
koskiosuuksia hallinneiden talonpoikien kanssa sähkölaitoksen perustamisesta Nurmijärvelle.
Suuri yritys
Koposen hieno pyrkimys saada Myllymäen koski valjastettua sähköenergian tuotantoon lähti
vauhdikkaasti liikkeelle. Kaikki etenikin hyvin siihen saakka, kunnes törmättiin luonnonvoimista
suurimpaan eli uudistuksien vastustamisen kitkaan.
Kosken omisti noin viisikymmentä Nurmijärven kirkonkylän ja Palojoen taloa. Sopijaosapuolia oli
siis varsin paljon. Toki osa kosken osakkaista oli itsekin pohtinut virran tehokkaampaa
hyödyntämistä. Nyt vesi käytti paria myllyä, sahaa ja pärehöylää.
Toukokuun 10. päivä 1908 pidettiin kirkonkylän ja Palojoen jakokuntien osakkaiden kanssa
kokous, jonka tarkoituksena oli päästä voimalahankkeessa eteenpäin. Kokouksen puheenjohtajana
toimi apteekkari Koponen itse ja sihteerinä toimi opettaja Kustaa Peltolainen.
Kokoukselle esitettiin sähkölaitoksen perustamista siten, että kosken osuuden omistajat antaisivat
kosken oikeutensa perustettavalle osakeyhtiölle. Vastineeksi ja oikeuksiensa vakuudeksi he saisivat
jauhatus- ja sahaus- sekä päreenhöyläysoikeuksia ja tietenkin perustettavan sähkölaitoksen
osakkeita.
Kokouksessa sovittiin vielä, että kosken omistajat saisivat tietyllä taksalla talousenergiaa uudesta
voimalastaan.
Yhtiöhanketta valittiin viemään eteenpäin erikseen nimetty ja pitäjän kermaa edustava toimikunta.
Oli esimerkiksi laadittava yhtiöjärjestys. Tehtävään valittiin Palojoelta talolliset Emil Forssell sekä
Karl Ahlsted ja lautamies H. Suonoja. Kirkonkylän puolelta edustajiksi valittiin apteekari
Koponen, joka oli hankkeen alullesaattaja, konstaapeli Aleksanteri Peltonen ja talollinen Kalle
Niemelä.
Peltonen oli myös Nurmijärven kunnan tehtävään valtuuttama henkilö. Hänet oli nimetty
luottamustoimeensa kuntakokouksessa jo joulukuun 23. päivä 1907. Lisäjäseniksi
voimalatoimikuntaan nimettiin opettaja Peltolainen sekä helsinkiläinen insinööri Ilmari Mellin,
joka oli alunperin selvittänyt kosken hyödyntämisen kannattavuutta Koposen toimeksiannosta.
Pontevalla ja uutteralla työllä hanke eteni niin pitkälle, että yhtiölle saatiin aikaan yhtiöjärjestyskin.
Senaatti vahvisti sen 18. heinäkuuta 1908.
Kosken osuuksien luovutuskirjan allekirjoittivat monet merkittävät nurmijärveläiset talolliset.
Joukossa on edelleenkin tuttuja nimiä. Kirkonkylästä allekirjoituksen taikka puumerkin antoivat K.
V. Kirkkari, Oskar Mäkelä, Kalle Niemelä, Vihtori Lehto, Kalle Einola, Johan Lehtonen, Otto
Pekkola, Amanda Leander, Edvard Vilkman, J. V. Sinisalo, Evert Salo, Kustaa Alén, Karl
Lindfors, K. F. Lindberg ja A. Kindt. Palojoelta sopimuksessa mukana olivat H. Suonoja, K.
Ahlstedt, E. Forsell, J. F. Maisi, J. T. Lehto, J. H. Yli-Troski, J. F. Pyynönen, Väinö Alanko, J.
Fredrik Ekholm, Aleksanteri Mäki-Heikkilä, A. R. Jokinen, Emil Husar, Väinö Smalin, K.
Virtanen, A. A. Smalin ja H. Virtanen.
Vaikka monen koskiosuuden omistajan nimi listalta puuttuikin, oltiin hankkeen suhteen perin juurin
optimistisella mielellä. Oletettiin, että näin edistyksellinen ja tärkeä hanke, jossa on jo selvää
kannatusta pitäjän väen keskuudessa, menee varmasti eteenpäin.
Hanke pysähtyy, Koponen kyllästyy
Sähköyhtiön osakepääomaksi oli merkitty 150 000 markkaa, joka jakaantui 1500:n osakkeeseen.
Toiminta voitaisiin aloittaa, kun 20 % osakkeista olisi maksettu. Syyskuun 18. päivä 1908
kuitenkin huomattiin, että osakekantaa oli vielä merkitsemättä. Nyt valittiin vastuuhenkilöitä
listojen kanssa hankkimaan osakemerkintöjä eri kylistä. Tulokset olivat tällä kertaa perin laihoja.
Osa listoista palasi takaisin typösen tyhjinä, joissakin oli vain yksi tai kaksi nimeä.
Kunnallislautakunnan esimies Paavo Costiander palautti Klaukkalasta tyhjän listan, johon oli
kirjoittanut marginaaliin saatteen: ”Ei tule tähän listaan täältäpäin tällä kertaa, rahat menevät
rautatiehen.”
Tuolloin oli alkanut suunnitelma rautatiestä Hankoon. Sen kauttakulku oli ajateltu meneväksi
Klaukkalan eteläreunasta. Vaikka Nurmijärvellä tänään sähkölaitos onkin ja rautatietä edelleen
odotellaan, niin osakeyhtiöhanke kariutui tältä erää innostuksen lopahtamiseen.
Koponen esitti nyt sellaista, että vuokraisi itse Myllykosken, mutta kosken osakkaat eivät
suostuneet tähän. Vallitsi sellainen pelko, että jos hanke sittemmin kaatuisi, niin he menettäisivät
jauhatusmyllynsä kokonaan. Vanhat myllythän tulisi purkaa sähkölaitoksen tieltä.
Hankkeen tahmaisuuteen työlääntynyt Koponen keskittyi sittemmin oman tehtaansa sähkölaitoksen
rakentamiseen. Koposen tehtaan oman sähkölaitoksen käyttövoima syntyi 25 hevosvoiman
höyrykoneella ja 12 hevosvoiman imukaasumoottorilla. Lääketehdas siis sai sähkönsä, mutta
Nurmijärven pitäjä ei.
Tosin vielä elokuun 24. päivä 1913 kokoontuivat pitäjän sähköistämisestä innostuneet perustamaan
osuuskuntaa sähkölaitoksen saamiseksi. Paikalla oli nyt edustettuna 32 taloa kirkonkylästä ja
Palojoelta. Täysin hautautunut hanke ei siis ollut. Seuraavassa kokouksessa joulukuun 21. päivä
jouduttiin kuitenkin toteamaan, että osuuskunnan säännöt eivät olleet saaneet viranomaisten
vahvistusta. Lennosta koetettiin perustaa taas kerran osakeyhtiötä. Siitä alkoi taas uusi hiljaisuus
hankkeen ympärillä. Vuonna 1914 syttyi lisäksi ensimmäinen maailmansota, joka jäädytti
lopullisesti tämänkin hankkeen. Oli odotettava aina vuoteen 1918, ennen kuin Nurmijärven kunta
sai oman sähkölaitoksensa.
Ei aivan sähköttä
Koposen lääketehtaan oma sähkölaitos ei suinkaan ollut ainoa laatuaan Nurmijärvellä. Jo vuonna
1905 Hyvinkään parantolassa oli ollut generaattori, jolla oli tuotettu virtaa parantolan omien
tarpeiden lisäksi lähistön taloihin. Perttulalainen Martti Halme kertoo muistiinpanoissaan
”Perttula silloin ennen”, että Perttulan-Uotilan talot olivat myöskin jo 1910-luvulla perustaneet
Kuhakoskeen oman sähkölaitoksensa. Samoin Numlahden kartanon omistaja, konsuli Ernst
Rotterman oli laatinut kartanonsa tarpeita varten oman voimalan.
Pienten laitosten sähkön anti oli vielä perin vaatimatonta ja riippuvainen myös vesimääristä.
”Sähköä saatiin 1920-luvulla iltaisin tuonne klo. 20 – 21 saakka. (…) Jos sähköä tarvittiin
myöhempään, piti mennä siitä sopimaan sähkölaitokselle. Näin varsinkin talvisin, kun
nuorisoseuran ompeluseura kokoontui”, Halme kirjoittaa.
Ennen sähkön jakelun lopettamista antoi laitoksen vartija merkin lyhyellä katkolla noin viisi
minuuttia ennen lopullista virran katkaisua. Näin kukaan ei jäänyt yllättäen pimeään.
Mikko Sjöblomin sähkölaitoksen 50-vuotishistoriikissa kerrotaan myös Klaukkalan omasta
laitoksesta. Vuoden 1917 syksyllä alkoi sähkövirtaa tulla myös klaukkalalaisten tarpeisiin.
Klaukkalan Vanhalle Myllylle oli hankittu oma generaattori. Lepsämänjoen padosta johtuen
Klaukkalan koskessa oli kohtuulliset vesivarat myös tällaiseen tarkoitukseen. Jo vuoden 1918
aikana sähköjohtoja vedettiin Keimolaan ja Luhtaanmäelle.
Nämä olivat kuitenkin pieniä ja perin paikallisia voimaloita, jotka toimivat pikemminkin tien
näyttäjinä ja koelaitoksina kunnallista ja laajemmin pitäjän asukkaita palvelevaa laitosta varten.
Aika alkoi kypsyä Nurmijärven kunnan sähkölaitosta ajatellen myös tarpeen kasvaessa.
Maatalousvaltaisessa pitäjässä viljelijät olivat siirtymässä uuteen aikakauteen. Tiloille alkoi
ilmaantua puimureita ja viljankuivauslaitteita. Nämä edellyttivät energiaa, jota tuotettiin erilaisin
konein. Sähkön edut alkoivat olla niin ilmeisiä, että näkemykset sähköstä pelkkänä ylellisyytenä
alkoivat väistyä lopullisesti.
Nurmijärven Kunnan Sähkölaitos syntyy 1918
Nurmijärven kunnan valitseman sähkökomitean kokous pidettiin Ahjolassa 13. päivä heinäkuuta
1918. Tällöin kirkonkylän ja Palojoen kosken omistajat todettiin suostuvaisiksi vuokraamaan
Myllykosken kunnalle 50 vuoden ajaksi sovituin ehdoin. Kosken omistajien kokouksessa
seuraavana päivänä allekirjoitettiin lopullisessa muodossa oleva vuokrasopimus. Paikalla olivat
senaattori Anneberg juridisena neuvojana ja insinööri Sampo Kyrander teknisenä neuvonantajana.
Kun sopimus oli lopulta allekirjoitettu, kerrotaan Kyranderin lyöneen puheenjohtajan nuijan
pöytään ja lausuneen, että ”nyt on sitten Nurmijärven Sähkölaitos katsottava perustetuksi.”
Nurmijärven kunnanvaltuusto hyväksyi sopimuksen kokouksessaan 29. heinäkuuta 1918.
”Valtuusto keskusteltuaan vuokraehdoista ja sähkölaitoksen tarpeellisuudesta päätti yksimielisesti
hyväksyä vuokraehdot sekä perustaa kuntaan sähkölaitos.”
Tätäkin päivää pidetään sähkölaitoksen perustamispäivänä.
Myös Nukarin ja Perttulan kosket päätettiin ostaa kunnalle. Edistyksellistä hanketta hoitamaan
valittiin taas sähkölaitoskomitea, johon kuuluivat Kalle Salo, Juho Halme, Paavo Costiander,
Edvard Lähdeniemi ja A. Nyman.
Kalle Salosta tuli myös laitoksen ensimmäinen johtaja. Hänen ponnekkaan ja innostuneen
toimintansa ansiosta alkoi Nurmijärven määrätietoinen sähköistäminen. Nurmijärven oma
varsinainen sähkölaitos valmistui vuonna 1920 Myllykoskelle. Alkoi kehitys, joka rakensi
kunnallisesta sähkölaitoksesta aktiivisen toimijan energiamarkkinoilla. Sen ensisijainen tehtävä oli
tuottaa edullista ja turvallista energiaa nurmijärveläisten tarpeisiin. Sähköstä tuli lopulta, joskin
verkalleen, arkipäivää niin työssä, kodeissa kuin liikenteessä.
Työtä ja touhua sähkön eteen
Kunnallisneuvos Martti Kostiainen meni kunnan sähkölaitokselle töihin ensimmäisen kerran
vuonna 1949. Tuolloin hän oli 16-vuotias nuorimies, joka pantiin ensimmäisenä työpäivänä
kokeneempien miesten kanssa uusimaan kirkon kulmalla olevaa lahonnutta sähköpylvästä, josta
lähti edelleen maakaapeli kirkkoon.
– Hevosin ja rattain tuotiin isänniltä ostetut pylväät aina kulloinkin tarvituille paikoilleen ja
pystytettiin niitä käsipelillä, Kostiainen muistelee ensimmäisiä työpäiviään kuntalaisten parissakin
arvostetussa työpaikassaan.
Pylväiden vaihtotyötä riitti, sillä vasta 1950-luvulla alettiin sähköpylväitä kyllästää. 1953 – 1954
perustettiin Rajamäentien varteen Kullaantöyrään kyllästämölaitos, jossa suurin osa pitäjän omista
sähköpylväistä kyllästettiin kestämään luonnon olosuhteita.
Paiskittuaan välillä töitä rakennuksilla ja suoritettuaan asevelvollisuutensa Kostiainen palasi
sähkölaitoksen leipiin 1954.
– Vuoteen 1964 asti kuljetin autolla tolppia ja tarvikkeita ympäri verkkoa aina minne vain tarvittiin.
Tuolle ajanjaksolle oli tyypillistä verkon jatkuva parantaminen ja samalla laajentaminen. Vielä
ennen verkon vahvistustoimia joutuivat talojen isännät sopimaan, kuka vuorollaan käyttää
enemmän energiaa kuluttavia koneitaan. Puimakoneet ja kuivurit toimivat sähköllä, mutta
yhtäaikaiseen käyttöön linjat eivät vielä riittäneet. Lisäksi tuolloinen toimitusjohtaja, insinööri
Kauko Mäkelä, oli hyvin edistyksellinen. Koneistaminen ja automaatio kasvoivat hänen aikanaan
huomattavasti.
Kunnallisella laitoksella oli myös suora ja ilmeisen hyvä kontakti kuluttajakuntaansa. Laitos
miellettiin omaksi ja kuntalaisten itse omistamaksi. Kuvaavaa on sekin, että linjoja vedettäessä
taikka muutettaessa ei maan pakkolunastuksiin tarvinnut turvautua. Laitos laajensi verkkoaan
sovussa maanomistajien kanssa. Saivathan hekin siitä hyötyä.
– Vuodesta 1964 aloin liikkua tienvalaistustöissä. Kunta ryhtyi varaamaan säännöllisesti
määrärahoja tievalaistukseen. Tässä toimittiin poliittisilla päätöksillä ja valaistuiksi tuli aina pätkä
sieltä toinen täältä. Joskus laitettiin yksittäisiä valoja vaikkapa risteyskohtiin tai syrjäkylille.
Esimerkkinä vaikka Suomiehen alue. Tielaitos tosin edellytti yhtenäisempää linjaa omille
osuuksilleen.
Näin Nurmijärven sähkö- ja tievaloverkostoa kudottiin ja tiivistettiin vuosi vuodelta.
– Edistys oli näkyvää. Kun aikanani oli käynyt koulua Nurmijärvellä, niin muistan valoja olleen
vain kolmessa kohtaa kirkonkylää: Raalantien ja Rajamäentien risteyskohdassa, sitten vanhan
Karppalan eli Pratikankujan ja Aleksis Kiven tien kulmassa, jossa oli poliisilaitos ja kolmas valo oli
kirkon kupeessa, vanhojen kirkkotallien seutuvilla.
Vuosina 1971 – 1973 Kostiainen saattoi hyödyntää kenttätyössä hankkimaansa kokemusta ja
verkoston tuntemusta. Oli aika kartoittaa koko kunnan tievalaisuverkko.
– Se oli sitten työkalu asianmukaiselle ja kokonaisvaltaiselle suunnittelulle ja kehitystyölle.
Vuodesta 1974 toimin suunnittelijana. Kun kartoitustyö oli tehty ja saatu ajan tasalle, oli kaikilla
tiedossa verkoston laatu, kapasiteetti, ikä ja muut tarpeelliset tiedot. Tietysti omalla kohdallani oli
etuna se, että olin alusta pitäen ollut rakentamassa tätä verkkoa ja tunsin sen maastossakin.
Kostiainen ennätti seurata Nurmijärven Sähkölaitoksen kehitystä yli 40 vuotta. Hän jäi eläkkeelle
vuoden 1993 lopussa. Vuotta aikaisemmin laitos oli muuttunut osakeyhtiömuotoiseksi kunnan
liikelaitokseksi.
Tavallaan ympyrä on nyt sulkeutunut. Jo apteekkari Koponen koetti perustaa osakeyhtiömuotoisen
sähkölaitoksen kunnan tarpeisiin. Myös sikälikin historia toistuu, että kuten vuoden 1625
veropäätöksillään koetti kruunu nipistää myllyiltä muhkeita verotuloja, on energia tänä päivänä
valtion suosima verotuksen kohde. Jauhettiinpa viljaa tai sähköä, niin ”kruunu” osallistuu tulon
jakoon. Kaikesta edistyksestä huolimatta maailma muuttuu niin kovin vähän.