Sarjan, tai oikeastaan kokonaisen kirjan, voisi puretuista rakennuksista laatia myös Nurmijärveltä.
Tällaisen sarjan ensimmäisellä sijalla olisi varmasti Nurmijärvellä, jotakuinkin kirkkoa vastapäätä
sijainnut, Albin Koposen (1858 – 1917) lääketehdas. Tänään kirkon portilta näkyy vain tavallista
kirkonkylän vehmasta keskusmaisemaa. Poissa ovat niin lääketehdas kuin lähes sen puutarhapihan
laidalle saakka lainehtinut Kirkkojärvikin. Suomen ensimmäinen lääketehdas on siirtynyt historiaan
ja elää nyt muistiinpanoissa ja joissakin valokuvissa. Sitä ei kuitenkaan kerralla purettu tai hävitetty,
se riutui pois, kuten sen naapurinaan sijainnut järvikin.
Laadultaan ja tuotannoltaan lääketehdas ansaitsee kuitenkin edelleen muutaman rivin huomiota
nurmijärveläisessä historiassa ja kulttuurimaisemassa.
Taudit kulkevat asutuksessa
Tätä nykyä varsinaisten suurkuntien joukkoon kuuluvan Nurmijärven alueelle alkoi asutusta syntyä
jo keskiajalla. Ruotsin kuninkaan asettamat käskyläiset halusivat asuttaa eteläisen Suomen ja
Hämeen välisiä erämaa-alueita. Talonpoikien tehtävänä oli siis lähinnä tuottaa kruunun tarpeisiin
tervaa, puutavaraa ja pellon anteja. Noita peltoja raivaamaan ja maata ihmisen käyttöön
muokkaamaan osoitettiin suomalaista alkuperäisväestöä.
Ensimmäisten löydettävissä olevien maakirjojen mukaan oli vv.1539 – 1540 Nurmijärvellä 15
kylää, joissa kaikkiaan 113 taloa. Vuonna 1558 Nurmijärvestä tuli jo oma kappeliseurakuntansa,
joka oli tosin Helsingin emäseurakunnan alaisuudessa. Asutus alkoi olla järjestäytynyttä, jolloin
syntyi yhteisöjä ja sitä myötä tietenkin tiiviimpää yhteisöllisyyttä. Kanssakäyminen tiivistyi, mikä
on aina ollut kehityksen ensimmäinen ehto. Tämän kehityksen kohtalokas sivujuonne oli se, että
myös erilaiset kulkutaudit ja epidemiat saivat tarvitsemansa maaperän. Sama tilanne vallitsi
tietenkin muuallakin Suomea. Tautitilannetta usein edelsi ja pahensi puute ruoasta ja katoajat.
Suomen jouduttua sodassa 1808 – 1809 Venäjän vallan alle alkoi yhteiskunta kuitenkin kehittyä.
Suomi ei ollut enää Ruotsin itäinen ja takapajuinen maakunta, vaan autonominen
suuriruhtinaskunta. Niinpä vuonna 1865 valtiopäivillä annettiin asetus, jonka mukaan kuntien tuli
itse ryhtyä hoitamaan omaa hallintoaan. Nurmijärvelläkin, tosin hiukan soraäänien säestäminä, oli
valittu kymmenen henkeä käsittävä kunnallistoimikunta. Olikin hyvä, että tällainen
järjestäytyminen oli käynnissä, sillä vuosien 1867 – 1868 nälkävuodet tekivät suurta tuhoa koko
Suomessa ja niinmuodoin myös Nurmijärvellä. Nälän heikentämään väestöön iskivät myös taudit,
joista kohtalokkain lienee ollut epidemiana levinnyt lavantauti. Nurmijärvelle perustettiin
ensimmäinen sairaala yhteisön sairaista huolehtimaan. Sairaalan esimiehenä toimi opettajalegenda
Malakias Kostiander (1815 – 1870). Sairaala oli kuitenkin väliaikainen ja pakon
välttämättömyydessä inspiroitu laitos. Se sijaitsi vanhan pappilan tuvassa.
Kaikkiaan nurmijärveläisiä menehtyi nälkävuosina 319. Oli käynyt ilmeiseksi, että pitäjän oli
kohotettava valmiuksiaan huolehtimaan väestöstään myös odottamattomien koettelemusten iskiessä.
Sairaiden hoitoa kehitetään
Olosuhteet alkoivat kehittyä, vaikka varsinainen sairaala lopetettiinkin samassa tahdissa kuin
nälkävuosien koettelemuksetkin alkoivat helpottaa vuonna 1986.
Pitäjään oli jo 1850 palkattu kätilö. Tässä tehtävässä toiminut Vilhelmiina Löfgren sai
palkatakseen viljaa seitsemän tynnyriä vuodessa. Hänen seuraajansa sai nostaa jo palkkansa
rahassa. Summa oli 300 markkaa vuodessa, mutta lisäksi kätilöllä oli taksa. ”Kustakin
kirvoituksesta” hän sai ottaa säätyläisiltä viisi markkaa, talollisilta kaksi ja itsellisiltä yhden markan.
Köyhien lapset päästettiin maailmaan ilmaiseksi. Tai tokihan köyhienkin oli kustannettava kätilön
kyyditys kuten muidenkin. Tuona aikanahan kaikki syntyivät kotioloissa.
Sijoittaminen kätilöön oli kannattavaa, sillä viiden vuosikymmenen aikana kuolleisuus laski 20
%:sta 14:sta %:iin. Periaate siitä, että lääkärin avun oli oltava siellä, missä yhteisön jäsenetkin, oli
vakiintumassa. Nälkävuosien katastrofi ja kätilön myötä tapahtunut kuolleisuuden lasku vahvistivat
käsitystä, että sairaiden hoitoon piti ja jopa kannatti sijoittaa.
Albin Koponen kehityksen virrassa
Suomen vaurastuminen autonomian aikakautena merkitsi monessa suhteessa suuria edistysaskeleita.
Hyvinkäälle perustettiin vuonna 1896 parantola, Hyvinge sanatorium Ab. Paikka oli
hermoparantola, jossa varakkaampi väki lepuutteli hermojaan. Vuosisadan vaiheessa esimerkiksi
Pietarista saapui runsaasti yläluokkaisia potilaita suomalaisen maaseudun rauhasta ja hyvästä
ilmasta nauttimaan. Parantola oli Krimiä parempien kulkuyhteyksien päässä.
Toinen Nurmijärven kannalta merkittävä laitos oli Nummelan parantola, joka sai alkunsa
lääkärikunnan valpastumisesta taisteltaessa keuhkotautia vastaan. Keuhkotauti oli 1800-luvun lopun
yleisimpiä kuolinsyitä. Kesäkuun 13. päivä 1899 muodostettiin yhtiö nimeltään Ab Nummela
sanatorium. Vaikka parantola pääsikin aloittamaan toimintansa vasta 1903, oli aloitetta käsitelty jo
vuodesta 1889 saakka.
Tällaisten suurten parantoloiden läheisyys yhdistettynä pääkaupungin läheisyyteen olivat aivan
varmasti vaikuttamassa toimeliaan ja kekseliään Albin Koposen saapumiseen juuri Nurmijärvelle.
Maaliskuussa 1898 oli Nurmijärven kuntakokouksessa käyty keskustelua lääkärin ja apteekin
saamisesta pitäjään. Ja jos kerran hankitaan lääkäri, niin tokihan tämän pitää jostakin saada
hoidoissa tarvittavia lääkkeitäkin. Lääkärin palkkaamisesta kuntaan oli kuitenkin jo riidelty vuotta
aiemmin. Lääkärin palkkaamispäätöksestä tosin valittivat muutamat klaukkalalaiset kuvernöörille
asti. Perusteena oli nykyäänkin tuttu valitus siitä, että uusi menoerä koituu liian kalliiksi ”köyhän”
kansan maksaa. Osa luotti terveyteensä niin kovasti, että ei katsonut koko lääkäriä tarvitsevansa
lainkaan. Kuvernööri hylkäsi valitukset ja päätös alkoi realisoitua 1899, kun Nurmijärvelle valittiin
lääkärin toimeen lääketieteen kandidaatti ja hammaslääkäri Otto Blåfield (1867 – 1936). Hän
viihtyi pitäjässä pari vuotta ja hänen seuraajakseen tuli 1903 Alfons Sjöberg (1871 – 1935).
Lääkäristä käytävän myrskynsilmän ulkopuolella oli apteekkiasia, joten Juuan apteekkari Frederik
Albinus, lyhyesti siis Albin, Koponen sai apteekilleen perustamisoikeudet. Hän saapui ammattiaan
ajatellen erittäin otolliseen aikaan ja erittäin otolliselle paikkakunnalle. Se paikkakunta oli
muodostuva Suomenmaan ensimmäisen lääketehtaan syntypitäjäksi.
Monitoiminen ja luova Koponen
Nurmijärveläinen Seitsemän veljeksen apteekki teki kunniaa kuuluisalle lääketehtailijalleen vuonna
1999 kustantamalla Nurmijärven apteekin 100-vuotishistorian. Historiikin kokosi Markku Jalava,
joka selvitteli Koposen elämänvaiheita.
Suhteellisen köyhiin oloihin, viisilapsiseen räätäliperheeseen Joensuussa syntynyt Albin oli
matemaattisesti ja teknisesti lahjakas jo varhain. Kaiketi hänessä oli liikemiehenkin kipinää, sillä
hän kauppasi myös itse valmistamiaan tikkukaramelleja. Molemmat avut olivat tulevalle
lääketehtailijalle arvokkaita. Farmaseutin tutkinnon suoritettuaan vuonna 1894 hän toimi
lääkevarastojen hoitajana niin Heinävedellä kuin Puumalassakin. Tuona ajanjaksona hän myös
valmisti kenkävoiteita ja apteekkien tarvitsemia lasturasioita.
Puumalan lääkevaraston hoitajaksi Koponen tuli vuonna 1888 ja alkoi kehitellä taas uusia asioita.
Yksi oli palovammavoide nimeltä Alcalin, jota myytiin vielä 1960-luvulla. Hän alkoi jalostaa jo
sikäläisissä oloissa alvejuurta, josta valmistettiin lapamatolääkettä. Järvisuomessa lapamato oli
todellinen vitsaus, sillä kalaa paljon käyttävästä väestöstä laskettiin jopa viidenneksen kärsivän tästä
suoliston loisesta. Raaka-aine lääkkeeseen tuotiin ulkomailta ja valmistuskin oli hidasta.
Vaikka Koponen alkoi hyödyntää koto-Suomen omaa alvejuurta, ei itäinen Suomi tarjonnut
riittävää pohjaa teolliselle tuotannolle ja kasvulle. Toisin oli kahden suuren parantolan ja kasvun
Nurmijärvellä, jonne Koponen sai apteekkioikeudet tammikuun 30. päivä 1899. Apteekki aukesi
kuitenkin vasta kesäkuun 10. päivä. Se oli suomalaisen lääketeollisuuden virstanpylväs.
Apteekki, tehdas ja kähvellettyjä kiviä
Koposen päätös hankkia apteekkioikeudet juuri Nurmijärveltä oli ilmeisen viisas. Jo ensimmäisenä
vuonna reseptilukumäärä oli 1450 ja seuraavana jo 2600 kappaletta. Vuonna 1907 lukumäärä kipusi
3000:een ja kasvoi tasaisesti Koposen kuolinvuoteen mennessä, ollen siis vuonna 1917 peräti 6179
reseptiä.
Tällaisiin tuloksiin ei olisi millään päästy, jos oltaisiin vain tyydytty elämään tyytyväisenä
vallitsevissa oloissa ja annettu virran viedä. Koponenhan perusti heti tullessaan lääkelaboratorion,
jossa valmistettiin apteekin tarvitsemia tuotteita. Koposella itsellään oli nimissään peräti 17
patenttia. Hän suunnitteli mm. lääkekapselien täyttökoneen sekä laastarinvalmistuslaitteen.
Apteekkarin mielenkiinto kehitykseen tuotti myös mm. uuden pahvipakkauksen pillereitä varten
sekä joustavan hyytelötuubin.
Koponen ei tullut Nurmijärvelle vain nauttiakseen kauniista maisemista. Hän tuli rakentamaan ja
kehittämään uutta.
Kiivastahtinen toiminta tuotti myös pienen väliepisodin, johon tosin Koposella itsellään ei ollut
osaa eikä arpaa. Uudisrakennuksia oli ollut laatimassa itsellinen Juho Nurminen, joka oli ollut
ilmeisen omatoiminen hankkiessaan rakennusmateriaalia uudisrakennuksiin.
Nurmijärven seurakunnan kirkkoneuvoston pöytäkirjasta 30. päivä syyskuuta 1899 on löydettävissä
pykälä, jossa todetaan Nurmen vieneen Lukkarintilan metsästä kiviä rakennusaineiksi apteekkari
Koposen uuden, kirkonkylässä sijaitsevan, asuinrakennuksen kivijalkaan. Nurmi oli kutsuttu itse
kirkkoneuvoston kuultavaksi ja häneltä vaadittiin vuoden loppuun mennessä 20 markkaa uhalla, että
asia viedään muutoin oikeuteen.
Työllisyyttä ja kansainvälisyyttä
Jo aikaisemmin Koponen oli havainnut, että Saksasta tuontitavarana tuotu matolääke oli laadultaan
heikompaa kuin omatuotantoinen lääke. Hän totesi myös, että vaikka ulkomainen voidaan tuottaa
halvemmalla, niin laatu ei ole yhtä korkeaa kuin kotimainen. Saksalaisissa kapseleissa oli jäljellä
runsaammin lehtivihreää, mikä näkyi jo valmisteen värissä. Ilmeisesti uuttamisprosessi ei ollut
riittävän tehokasta. Koska lääkekapselien valmistus tapahtui alunperin käsityönä ja oli aikaa vievää,
ei kovin edullisesta lääkkeestä voinutkaan olla kysymys. Toisaalta tarve oli suurta ja raaka-
ainettakin oli omassakin maassa runsaasti. Tosin suuri osa suomalaisista kivikkoalvejuurista jäi
metsiin maatumaan.
Toiminnan miehenä Koponen kehitti kapselien valmistuskoneen ja teki sopimuksia matolääkkeen
raaka-aineen keräämisestä. Keräämiseen hän näytti mallia itse ja kehitti pian myös tarkoitukseen
sopivan kuokan.
Kivikkoalvejuurta, josta kuuluisaa ja kaivattua matolääkettä valmistettiin kerättiin Nurmijärveltä,
Kytäjän kartanon mailta lupakirjalla, Siuntiosta ja Kirkkonummelta saakka. Tehtaan vuotuinen
juuren kulutus oli noin 20 000 kiloa. Lukuisien kerääjiensä lisäksi tehdas työllisti 15 – 20 henkeä.
Nurmijärveläisen matolääkkeen maine alkoi kiiriä paitsi valtakunnallisiin, myös maailmanlaajuisiin
mittasuhteisiin. Eipä siis ollut mikään ihme, että tästä Filicin-nimisestä lapamatoa vastaan nautitusta
lääkkeestä tuli tehtaan lippulaiva. Etulyöntiasema oli ilmeinen. Saksalaisessa valmisteessa oli
lääkeaineena vaikuttavaa filisiinihappoa vain 3 %, kun sitä oli nurmijärveläisessä valmisteessa 8 %.
Hampurin lääketieteellisessä näyttelyssä vuonna 1904 Koposen lääke sai ansaittua huomiota. Hänen
kapseleitaan tutkittiin tarkasti ja mielenkiinnolla myös Pariisin ja Kööpenhaminan yliopistoissa.
Niinpä tällä Nurmijärven rantamilla tuotetulla lääkkeellä oli pian markkinoita Ruotsissa, Venäjällä,
Amerikassa ja jopa Kiinassa saakka.
2000-luvun alun Kiina-ilmiö oli Nurmijärvellä tuttu asia jo sata vuotta sitten.
Kaikki on katoavaista
Apteekkari Albin Koponen itse kuoli jo vuonna 1917. Itseään säästämättä ja alituisesti uutterassa
työn touhussa ollut lääketehtailija menehtyi kesken työkiireitään. Noutaja saapui lokakuun 21. päivä
1917. Koponen oli vain 59-vuotias. Hänet haudattiin syntymäkaupunkiinsa Joensuuhun, jossa hänen
hautakiveään koristavat saniaisen lehvät.
Eri vaiheiden ja vuosikymmenten jälkeen lääketehdas siirtyi pääosin Orion Oy:lle 1960-luvulla.
Koposen nimikin katosi liiketoiminnoissa käytetyistä nimistä. Jäljelle jäivät vain rakennukset. Ne
säilyivätkin maisemassa noin 40 vuotta pidempään kuin järvi, jonka rantaan ne oli aikoinaan
rakennettu ja jonka kivijalkaan oli itsellinen Nurmi kirkon metsästä kähveltänyt kiviä.
Komean asuintalon lisäksi rakennuskokonaisuuteen kuului itse lääketehdas sekä likempänä järveä
ollut kuivaushuone. Kohde oli merkitty 1980-luvulla merkittävien kulttuurikohteiden listalle.
Perikunnan ja museoviranomaisten käsitykset kiinteistön käytöstä poikkesivat toisistaan ja paikka
jäi vähitellen rappiotilaan. Silloinen Nurmijärven rakennusvalvonta ja luottamusväki toimivat myös
perin innottomasti, sillä paikka sai rappeutua rauhassa. Jäljellä olevaa irtainta katosi tai turmeltui.
Uudenmaan lääninhallituksen virkamiehet päivittelivät 1992 alueen tilaa ja rakennusten rappiota.
Ihmeteltiin, miksi rakennuslautakunta ei ole antanut kunnostusmääräystä.
Ja sitten tapahtui se, mikä usein autioita taloja kohtaa: tulipalo. Päärakennus paloi pahasti vuonna
1995. Samanlainen kohtalo koetteli muitakin lahoavia rakennuksia, kunnes ne vuosikymmenen
lopussa olivat kokonaan tuhoutuneet. Nyt kirkonmäen edustalla on vain vihertävä aukio. Sillä
aukiolla on kuitenkin tehty Suomen lääketeollisuuden ja samalla koko Nurmijärven historiaa.
Kivikkoalvejuuri on siis ansaitusti nimetty Nurmijärven nimikkokasviksi.
Jaakko Ojanne
Lapamato ja kivikkoalvejuuri
Entinen sairaalalääkäri Karolina Eskelinen toimitti vuonna 1929 ilmestyneen ”Kotilieden
lääkärikirjan” (WSOY). Ilmestysmisaikoinaan lapamato, eli laakamato tai heisimato, oli vielä
suomalaisia usein kiusaava loinen ja Koposen filisiini-kapselit tätä vaivaa vastaan käytetty lääke.
”Maamme tavallisin laakamato on ”Botriocephalus latus”, leveä heisimato, eli lapamato, niinkuin
sitä kansan keskuudessa nimitetään., joka on kooltaan suurempi kuin mikään muu laakamatolaji.
Mato elää ihmisen ohutsuolessa ja saattaa kasvaa 6 – 8 metriä pitkäksi. Se ei muodosta niin
sanoaksemme yhtenäistä kokonaisuutta, vaan on kokoonpantu lukuisista litteistä palasista, ns.
nivelistä.”
Tämä kiusallinen otus siirtyy ihmiseen vaillinaisesti kypsytetyn kalan ja mädin mukana. Otollisia
lajeja madon ihmiseen tunkeutumisessa ovat hauki, ahven, made, siika, muikku, kuha ja järvilohi.
Siis kaikki sellaiset kalalajit, joita entisaikojen suomalaiset paljon käyttivät ravinnokseen.
Lapamato kasvoi nivel niveleltä pituutta ja saattoi elää onnettomassa kantajassaan peräti 6 – 14
vuotta, ellei vaivaa saatu hoidettua.
Pohjois-Suomessa vaiva oli lääkärikirjan tilastoissa peräti 50 – 100 %:lla asukkaita, Pohjanmaan
rannikolla 30 – 50 %:lla ja etelä- ja lounaisosissa maata 2 – 10 %:lla.
Mato löysi tiensä ihmiseen heikosti kypsytetyn, graavin tai muuten vähemmän suolatun taikka
savustetun kalan kautta. Erikoisen vaaralliseksi lapamadon toukan lähteeksi mainittiin kalan mäti.
Vielä 1960-luvulla valistettiin kansaa elokuvateattereissa, lasten harmiksi, ennen varsinaista elokuvaesitystä näytetyillä tietoiskuilla lapamadon torjunnasta. Kala neuvottiin kyspentämään läpikotaisin ja huolella.
Lääkehoitona oli ”matokuuri” eli filisiinivalmisteen nauttiminen. Lääke tappoi madon, mutta itse
lääkekin saattoi aiheuttaa vahinkoa, ellei sitä saatu sopivassa ajassa pois ruoansulatuskanavasta.
”Filisiiniuute, 3 – 4 grammaa, on parasta ottaa ½ gramman kapseleina, jotka nautitaan peräkkäin
ilman väliaikoja. 1 tai 2 tuntia myöhemmin otetaan jotakin voimakasta ulostuslääkettä (2 ruokalus.
risiiniöljyä tai suuri lasillinen karvasvettä) ja sen jälkeen odotetaan rauhallisesti, kunnes mato
lähtee. Potilaan on oltava makuulla nautittuaan matolääkkeet.”
Näin toimien kuollut kiusankappale tuli ulos ns. luonnollista tietä. Kuuriin kuului vielä
seuraavanakin päivänä kevyempi ruokavalio sekä lepo.
Itse matolääkkeen raaka-aineesta, kivikkoalvejuuresta kertoo Jaakko Jalaksen vuonna 1958
toimittama Suuri kasvikirja I (Otava).
Kivikon alvejuuri, ”Dryopteris filix-mas”, on kookas saniainen, jonka lehdet voivat kasvaa yli
metrin pituiseksi. Se kasvaa varsin kivikkoisessa maastossa lehdoissa ja lehtomaisissa rinteissä,
mieluiten varjoisissa paikoissa, hyvin usein myös lehtokallioiden alaosissa, kallionjuurilla ja
louhikoissa. Kivikkoalvejuuri karttaa märkiä ja korpimaisia paikkoja, joissa muut alvejuuremme
menestyvät. Se on siis varsin vaatelias kasvi.
Jo antiikin Roomassa kivikkoalvejuuren lääkinnällinen voima oli tunnettua. Sillä karkoitettiin jo
antiikin aikana lapamatoja. Lääkeainekset, filmaroni, aspidini, flavaspidihappo ja filikshappo ovat
kasvin juurakossa, jota tarkoitusta varten kerätään. Liian suuri annos voi aiheuttaa jopa kuoleman.
Tämäkin seikka lienee ollut muinaisten roomalaisten tuntema ominaisuus, kun tuli kysymykseen
vaikkapa keisarin vaihto.
Kasvikirjan mukaan kivikkoalvejuuri sopii myös koristekasviksi puutarhaan, mutta ei liian
paahtavaan ja kuivaan paikkaan.
Kasvin juurta, jota nurmijärveläisetkin ahkerasti keräsivät, kutsuttiin näkönsä johdosta ”kuolleen
kouraksi”.