Nurmijärven ristimallinen puukirkko vihittiin käyttöön 12. päivä lokakuuta 1793. Se on yli
kahden vuosisadan hallinnut niin pitäjän maisemaa kuin hengenelämääkin. Tämän sanonnan
käyttäminen ei ole ylisanojen käyttöä. Pikemminkin asia on päinvastoin. Nurmijärven kirkon
alue ansaitsee kokonaisen luvun pitäjän historiasta kerrottaessa.
Suomen ja suomalaisten koko tunnetun historian ajan kirkko ja sen toiminnot ovat lomittuneet
tavallisen kansan elämään, toimintaan ja uuden oppimiseen. Kirkko hallinnoi ja kirkko opetti.
Eikä tätä asetelmaa suinkaan heikentänyt se, että koko kirjakielemme perustan asettaja,
Mikael Agricola, oli itse sekä kirkonmies että hallintovirkamies. Samoilla periaatteilla
toimivat hänen jälkeensäkin viroissaan toimineet papit. Hallinnollisia valmiuksia edistivät
mm. verotukselliset tehtävät. Seurakunnanhan oli kustannettava kymmenyksillään
kirkkoherransa elanto. Kirkonmiehet puolestaan huolehtivat seurakunnastaan myös
hallinnollisessa mielessä. Pappi kirkossaan oli kansan linkki taivaalliseen ja maalliseen
johtoon. Tässä suhteessa oli tavallisen rahvaan kannalta sitä parempi kuta lähempänä
kirkkoherra oli.
Nykyisen Nurmijärven pitäjän alueelle noin 1300-1400- luvuilla muuttaneet olivat hyvinkin
kristittyä kansaa. Näin muodoin he olivat myös veronalaista väkeä. Lisäksi heillä oli
hengellisiäkin velvollisuuksia. Oli osallistuttava jumalanpalveluksiin. Eihän voinut olla
kunnon kristitty, ellei palvellut Jumalaa kirkossa rukoilemalla.
Tuon ajan kulkuvälineillä ja tiestöillä kirkkomatkat olivat kuitenkin pitkiä ja hankalia. Lähin
kirkko nurmijärveläisille lieneekin ollut Helsingin pitäjän kirkko Turusta Viipuriin vievän
rantatien varrella.
Pääosin ruotsinkielisten asuttaman Helsinge-nimisen pitäjän luoteisessa kolkassa asui myös
suomenkielistä väestöä.
Tällainen matkustaminen, joka vieläpä oli suoranainen velvollisuuskin, kävi ajanoloon
raskaaksi.
Joskus 1800-luvulla tallennettiin perimätietoa, jonka mukaan ensimmäinen kirkko olisi
rakennettu Nurmijärvelle jo paavillisena aikana. Eeva Ojasen kirjassa ”Temppeli korkea –
Nurmijärven kirkon kaksi vuosisataa”, on myös maininta vuodelta 1565 löytyneestä kirjeestä.
Siinä pappi Sigfrid Tuomaanpoika kirjoittaa Ruotsin kuningas Erik XIV:sta (1533 – 1577)
esitellen itsensä ”Sanan palvelijaksi Nurmijärven Pyhän Martin kirkossa”. Tämähän on selvä
viittaus keskiaikaiseen tapaan nimetä kirkko suojelupyhimyksen mukaan. Martti-pyhimys on
Suomessa, varsinkin läntisessä osassa maata, hyvin tunnettu. Esikuvana oli ranskalainen
piispa Martinus Toursilainen, jonka kuolinajaksi tiedetään 10. marraskuuta vuonna 397.
Tämä Pyhä Martti oli anteliaisuudestaan kuuluisa.
Alueen pikkuhiljaa tapahtunut vaurastuminen, pitkät ja hankalat kirkkomatkat ja senkin
lisäksi suoranaiset kielivaikeudet nurmijärveläisten suomenkielisten ja Helsingen
ruotsinkielisten kanssa olivat aikaisemmin synnyttäneet haaveet omasta kirkosta.
Hankkeessa lienee ollut mukana suurempiakin voimia. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan
uskonpuhdistukseen liittyminen mursi katolisen kirkon vallan ja hallinnon 1520-luvulla.
Vanhat katoliset seurakunnat lakkasivat olemasta ja ne saattoivat jakaantua, jopa hallitsijan
toivomuksestakin, pienempiin osiin. Näin saatettiin Nurmijärvellä päästä oman
herranhuoneen suhteen liikkeelle ilman, että olisi suoranaisesti tarvinnut vaatia katolista
seurakuntaa ryhtyä asiassa toimenpiteisiin. Silti kirkkoa saatettiin kutsua pyhimyksen
mukaan.
Vuonna 1558 mainitaan pitäjän historiassa, että Nurmijärvi oli Helsingin pitäjän kappeli.
Tähän kappelikuntaan kuuluivat pääasiassa suomenkielisiä nurmijärveläiskyliä sekä joitakin
nykyisen Tuusulan ja Sipoon kyliä.
Ensimmäinen suuri askel oli saavutettu Nurmijärven historiassa. Nyt pitäjässä oli edes oma
kappelirakennus.
Henkinenkin nälkä kasvaa syödessä
Kappelikuntana Nurmijärvi oli kuitenkin vailla pysyvää sielunpaimenta. Niinpä Sigrid
Tuomaanpoikakin siirtyi jo 1570 Helsingin pitäjän kirkkoherraksi ja jätti nurmijärveläisille
jälkeensä tyhjän kappelin. Satunnaisten saarnaajien varassa olleet talonpojat työlääntyivät
vallitsevaan tilanteeseen ja kirjoittivat itselleen kuninkaalle 18. päivä toukokuuta 1579. Nyt
kuninkaana oli jo Juhana III (1537 – 1592). Kirjeen sävy oli ajan hengen mukaan alamainen
ja ehkä nykysanoilla kuvattavissa peräti matelevaksi. Kuitenkin pitää muistaa, että tuolloin
kuninkaan vallan katsottiin olevan itsensä Jumalan antamaa. Niinpä nöyryyden tätä maan
päällä käskyvaltaa Jumalan puolesta käyttävää hallitsijaa kohtaan oli nurmijärveläistenkin
parissa oltava syvää ja harrasta. Tässä hengessä kirjeen alkupuhuttelu kuuluukin seuraavasti:
”Suuriarvoinen, jalosukuinen ensimmäinen Herra ja Kuningas. Kaikkein Armollisin Herra ja
Kuningas, suvaitkoon teidän Armollinen Korkeutenne Jumalan nimessä ottaa vastaan tämä
meidän anomuksemme ja valituksemme.”
Kirjeessä vedottiin niihin vaikeuksiin, jota köyhällä kansalla on pitkillä kirkkomatkoilla ja
kuinka epävakaalla pohjalla Jumalan sanan kuuleminen pitäjässä niissä olosuhteissa oli. Sitten
päästiin itse asiaan: ”Kaikkein Armollisin Herra ja Kuningas, meillä on täällä neljän pitäjän
välissä kappeli, jota kutsumme Nurmijärveksi, kuten Teidän Armollinen Korkeutenne hyvin
tietää. Kaikkein Armollisin Herra ja Kuningas, suvaitkoon Teidän Armollinen Korkeutenne
Jumalan nimessä kuulla meidän nöyrä rukouksemme ja valituksemme ja tehdä tänne
Nurmijärvelle erikoinen pitäjänkirkko niin, että jokainen pappi voisi opettaa oman pitäjänsä
rahvasta sen äidinkielellä pelkäämään ja palvelemaan Jumalaa.”
Kirjeessä muistutettiin, että kappeliseurakunnan väki on suomenkielistä ja Helsingin pitäjän
ruotsinkielistä. Välimatkaa kirkoilla oli neljä peninkulmaa eli noin 43 kilometriä.
Kohtuuttomasta välimatkasta johtuen pappien pääsy saattoi usein Nurmijärvelle estyä, lapset
kuolla ilman kasteita ja vanhukset vailla sakramentteja.
Tähän omaan seurakuntaansa olivat hakemuskirjeen mukaan halukkaita pääsemään Helsingin
pitäjän kappelista Klaukkala, Yli-Lepsämä, Valkjärvi, Perttula, Uotila, Nurmijärvi, Raala,
Palojoki, Nahkela, Siippoo, Hyrylä, Lahela; Sipoosta Rusutjärvi, Paijala, Ruskela; Vihdistä
Nummenpää, Leppälammi, Korpi sekä Janakkalasta Kytäjä ja Hyvinkää.
Kuten luettelosta voidaan heti huomata, aikanaan tämäkin joukko jakaantui omiksi
seurakunnikseen, jotka aikanaan myös rakensivat omat kirkkonsa. Oikeastaan
samansuuntainen kehitys on jatkunut aivan nykyaikaan saakka. Vuonna 1938 vihittiin
Nurmijärven seurakunnan omassa piirissä kirkko Rajamäellä ja vielä vuonna 2004
Klaukkalassa. Kansa on aina halunnut kirkon lähemmäksi. Ja lopulta kirkko on aina kansaa
lähestynyt.
Nurmijärven seurakunnan syntymävuodeksi Päiviö Tommila merkitsee Nurmijärven pitäjän
historiaan vuoden 1605. Tuosta vuodesta alkaen on kirkkoherrana toiminut Josef
Knuutinpoika, entinen sotilaspappi. Kirkkoherrahan merkitsi omaa kirkkoa ja seurakuntaa.
On paikallaan kuitenkin muistaa, että nurmijärveläisen hengenelämän juuret olivat jo tuossa
vaiheessa syvällä kirkkomäen maaperässä. Nyt seurakunta saattoi jatkaa elämäänsä kuitenkin
itsenäisesti ja omalta pohjaltaan. Konkreettisin hyöty tavalliselle kansalle oli ensimmäisessä
kehitysvaiheessa kirkkomatkojen merkittävä lyheneminen ja seuraavaksi papin säännöllinen
läsnäolo.
Kirkko kasvaa ja siirtyy hiukan
Vuonna 1691 Nurmijärven nuori seurakunta kuului Viipurin hiippakuntaan. Hiippakuntien
vaihtelut ovat Nurmijärven kohdalla olleet aina virkistäviä tapahtumia. Kun seurakunta aivan
alkuvaiheissaan siirtyi Viipurin hiippakunnasta Turun hiippakuntaan, sen toimintaa elähdytti
ja virkisti silloinen Turun tomera ja ankara piispa Isak Rothovius (1572 – 1652). Hänen
hallintomallissaan Nurmijärven seurakunta vahvisti orastavaa itsenäisyyttään. Kun taas kerran
oli hiippakuntaa vaihdettu, nyt taas takaisin Viipurin piirin puolelle, niin Viipurin
hiippakunnan piispana toimi Petrus Bång. Laiskuudesta tätä kirkonmiestä ei sovi syyttää,
sillä hän tarkasti huolellisesti hiippakuntansa seurakuntien oloja. Hänen tapaansa kuuluin
tehdä tiuhaan tarkastusmatkoja. Nurmijärvellä todettiinkin kirkon olevan paitsi ahdas, myös
perin ränstynyt. Uutta oli siis ryhdyttävä rakentamaan. Muutaman vuoden kuluttua kirkko
lienee ollut suhteellisen valmiina, koska 1696 oli kirkon tileistä jo maksettu ikkunapuitteiden,
ovien ja paanukaton tekijälle 200 taalaria.
Puukirkko edellytti kuitenkin jatkuvaa korjaamista ja uusimista. Tuona aikakautena
puukirkkojen ikähaitari oli vain sadan vuoden molemmin puolin. Koska rakennusvastuu oli
seurakunnalla ja seurakuntalaiset saivat toimittaa itse sekä materiaalin että työpanoksen,
pyrittiin kustannuksissa yleensä säästämään mahdollisimman paljon. Myös korjauksia
lykättiin hanakasti. Niinpä 1700-luvulla jouduttiin toteamaan esimerkiksi sellainen epäkohta
koskien kirkon lehteriä, että sen ravistuneiden lankkujen raoista valui helposti saastaa,
tarkemmin sanottuna sylkeä ja purumällin jätöksiä alapuolella istuvan kirkkokansan niskaan.
Ymmärrettävästi tällainen käytöskään ei edistänyt rakenteiden säilyvyyttä.
Vuonna 1780 koko kirkko olikin jo niin huonossa kunnossa, että oli täysi syy pelätä koko
temppelin katon irtoavan myrskysäässä. Jo ahtaaksikin käyneen kirkon kattorakenteet olivat
lahonneet irti ja se huojui kovassa tuulessa uhkaavasti. Eihän käynyt päinsä, että tuulisella
ilmalla kirkkoväki joutuisi rukoilemaan pääasiassa sitä, että kirkon katto ei romahda päälle.
Vuonna 1783 tehdyssä katselmuksessa asia varsinaisesti todettiin. Oli siis aika rakentaa uusi.
Nyt rakennettaisiin meidänkin tuntemamme kirkko nykyiselle paikalleen.
Rahasta on taaskin puutetta
Aika ja ajan vaatimukset olivat kuitenkin muuttuneet. Kuninkaana oli nyt Kustaa III (1746 –
1792), joka oli vuonna 1776 antanut määräyksen rakentaa kirkot kivestä. Sinänsähän ajatus
oli viisas. Paloturvallisuutta ja kestävyyttä ajatellen kivi oli hyvä materiaali, mutta vastaavasti
se edellytti työläämpää ja kalliimpaa rakentamista. Nurmijärven väki anoi poikkeuslupaa
vedoten pitäjän köyhyyteen ja vähiin varoihin.
On hiukan ilkeää sanoa, että samaan vaivaan on siitä pitäen vedottu miltei joka kerta, kun
jotakin maksamista edellyttävää uudistusta on pitäjässä suunniteltu. Kirkon tapauksessa
voidaan vielä yli kahden vuosisadan jälkeen todeta, että lopputulos oli kuitenkin erittäin
onnistunut. Kohosi rakennus, jonka voinee väittää jo olemuksellaan ylistävän sitä, jonka
palvelemisen temppeliksi se on alunpitäen pystytetty ja pyhitetty.
Kustaa III hyväksyi siis nurmijärveläisten anomuksen 18. joulukuuta 1788 päivätyssä
asiakirjassa. Tuon kuninkaan luvalla puusta laaditun kirkon vihki käyttöön lokakuun 12.
päivänä 1793 Porvoon piispa Zacharias Cygnaeus. Nyt oli kirkonkylän Ristimäen harjalle
kohonnut se ”temppeli korkea”, joka innoitti kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven
runoilemaan ”Rippilapsissa” seuraavasti:
”Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
astuvi impiä valkeissa vaatteis, kellojen kaikunas.
Ja urkujen huokaava soittos;
ja läntinen myrsky käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:
pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika, sankarin katsannol,
mut ihanast hymyävät huulens
ja otsansa kimmeltää.”
Edelleen runossaan ”Sunnuntai” Kivi puhuu kirkon tunnelmassa:
”Sen toisella rannalla seisoi Temppeli korkea,
siel kuulimme virsien veisun ihanast huokaavan,
ja viimein, kuin jumalten maasta temppelin kello pauhas.”
Suuren lyyrikkomme tuotannossa on lisäksi paljon muutakin, josta voidaan tunnistaa paitsi
Nurmijärven kirkko, myös muuta kirkonmäen elämään liittyvää. Monet papit ja lukkaritkin
ovat päässeet hänen rikkaassa tuotannossaan ikuistetuiksi hahmoiksi.
Kirkko on pitäjän sydän
Kirkon ja samalla koko kirkkomäen rooli oli entisten aikojen nurmijärveläisille perin tärkeä.
Kirkolliset ja kunnalliset asiat käsiteltiin yhdessä. On paikallaan muistuttaa, että kirkkoon
kuuluminen ei entisaikaan ollut valinnaista. Seurakunnan jäsenyys oli pakollista. Vasta 1922
voimaan tullut uskonnonvapauslaki mahdollisti kirkkoon kuulumattomuuden. Parisataa vuotta
sitten moista ei voitu kuvitellakaan. Koska pitäjäyhteisö oli näin sama asia kuin seurakunta,
oli luonnollista ja käytännöllistä, että kaikki yhteisön asiat päätettiin kirkolla. Kirkkoherrasta
tuli pakostakin eräänlainen koko pitäjän nokkamies ja tiedottaja.
Kirkossa kuulutettiin ja luettiin kaikki tärkeät pitäjää ja pitäjäläisiä koskevat asiat. Vanhalta
ajalta on peräisin sananparsikin: ”Pappi paras juorukello. Uskoo sille asiansa, niin johan sen
kaikille kuuluttaa.”
Kirkko toimi näin sekä hallinnollisena, sosiaalisena ja tiedonkulun keskuksena.
Lisäksi kirkolla oli sekin yhteiskunnallinen velvoite, että sen oli paimennettava kansaa
lukutaidon pariin. Kun kansa ei aina riittävässä määrin tästä itsensä kehittämisestä innostunut,
niin apukeinona käytettiin julkista häpeää. Jo 1600 – 1700-luvuilla oli kirkkoon hankittu
mustaksi maalattu häpeäpalli, jossa jonkin erheen taikka rikkomuksen tehnyt sai kyyhöttää
koko saarnan ajan. Palli oli kolmikerroksinen. Kuta pahempi tai toistuvampi oli rikkomus, sitä
korkeammalla sai rangaistava kyyhöttää. Vuonna 1766 on Eeva Ojasen tutkimusten mukaan
myös teetetty jalkapuu, johon esimerkiksi lukuharjoituksensa laiminlyöneet asetettiin
istumaan koko kirkkokansan pilkattaviksi. Nämä välineet kulkeutuivat myös 1793 vihittyyn
uuteen puukirkkoon.
Ahkerassa käytössä kaikki kuluu, joten vielä 1830 jouduttiin tekemään uudet. Kun
Nurmijärvellä vielä toimi kappalaisena vuosina 1826 – 1842 Johan Fredrik Bergh, joka oli
äärimmäisen innokas lukemisen opettaja, niin jalkapuu on todennäköisesti joutunut ennen
kokemattomalle rasitukselle. On luultavaa, että juuri Bergh on ollut esikuvana Seitsemän
veljeksen lukkarille, jonka koulusta huonolukuiset veljekset pakenevat suinpäin ikkunan läpi
Impivaaran korpeen, jalkapuunkin häpeää peläten.
Jalkapuurangaistus kuitenkin poistettiin keisarillisella määräyksellä 15. päivä toukokuuta
1848. Näin ollen moista rangaistusta ei ainakaan virallisesti tunnettu, vaikka perimätiedon
mukaan vielä 1870-luvulla joku nurmijärveläinen olisi siinä saanutkin istua. Jos näin oli ja
vaikka rangaistus oli jo laista poistettu, oli harvinaista, että joku torppari tai renkipoika olisi
ryhtynyt pappia vastaan suuremmin riitelemään. Sikäli perimätietona kulkenut tarina voi pitää
paikkansakin.
Suurempaa kuuluisuutta Nurmijärven jalkapuu kuitenkin sai kansalliskirjailijamme teksteissä.
Lisäksi sen ikuisti taiteilija professori Erkki Tanttu (1907 – 1985). Alkuperäispiirustus on
nähtävissä hänen muiden töidensä ohessa Nurmijärven kirjaston Kivi-huoneen seinällä.
Olisi ollut suuri menetys, jos näin kuuluisa esine olisi päätynyt vain uunin lämmikkeeksi.
Jostakin syystä, ehkä jopa siksi, että sitä vielä keisarillisen kiellonkin jälkeen käytettiin, se
säilytettiin jossakin. Vaikka tästä säilytysvaiheesta ei tietoja ole, niin Museoviraston
arkistoista löytyy kuitenkin maininta, että se on saatu Seurasaaren ulkoilmamuseon
kokoelmiin 9. päivä kesäkuuta 1913.
Nyt Nurmijärven jalkapuu on siis arvonsa mukaisessa paikassa, Helsingin Seurasaaressa,
Karunan kirkon porstuassa. Jälleen kerran se on kaiken kansan nähtävänä. Notkeajalkaisille se
on ehkä jopa luvalla kokeiltavana.
Kirjastoa, hallintoa ja sakon sovitusta
Koska kirkko oli likimain ainoa paikka, jossa viralliset tiedotukset ja kuulutukset saatiin
kuulla, muodostui kirkosta merkittävä kohtauspaikka pitäjäläisille. Oma kirkko ja kirkonkylä
olivat muodostuneet kohtuullisen matkan päässä olevaksi kiintopisteeksi, jolla oli myös
sosiaalinen merkityksensä.
Rekikelillä kirkolle päästiin Palojoelta jopa puolessa tunnissa, Perttulasta tunnissa,
Klaukkalasta ja Nukarilta puolessatoista ja Lepsämästä parissa tunnissa. Kesäaikaan kulku
kävi hevospeleillä tai polkuja taivaltaen. Mukana oli evästä. Parhaissa taloissa palvelijoiden
palkkaetuihin kuului kirkkokyyti. Tietty lukumäärä vuotuisia kirkkomatkoja saatettiin merkitä
myös syytinkeihin. Näin eläkkeellä oleva vanhusväkikin saattoi varmuudella päästä kirkolle
aika-ajoin.
Kirkonmäen asemaa kunnallisena ja hallinnollisena keskipisteenä ajatellen on oikeastaan
luonnollista, että siitä muodostui myös kirjastotoimen perusta. Ensimmäinen kunnallinen
lainakirjasto Nurmijärvelle perustettiin 20. päivä heinäkuuta 1856. Historiallisiksi,
taloudellisiksi tai uskonnollisiksi laskettavia kirjoja ostettiin aluksi kirkon varoilla. Kirjastoa
hoitamaan määrättiin joku Nurmijärven papeista. Sittemmin kirjaston kartuttamiseksi kerättiin
vapaaehtoisia avustuksia.
Jälleen tärkeä vedenjakaja kirkon ja kunnan elämässä oli keisarin asetus helmikuun 6. päivältä
1865. Silloin tehtiin hallinnollinen ero seurakunnan ja kunnan välille. Kirkon asioita hoiti
vastaisuudessa kirkkokokous ja kunnallista hallintoa hoiti pitäjänkokous. Pitäjän hallintoa
varten piti valita erikseen kunnallishallitus. Tässä asiassa kuitenkin vitkasteltiin,
varattomuuteen vedoten, mutta pitkien keskusteluiden ja pohdintojen jälkeen sekin saatiin
aikaan tammikuun 4. päivä 1868; parahiksi taistelemaan nälkävuosien tuhoja vastaan.
Kirkolla oli kuitenkin yhä edelleen mahdollisuus erilaiseen seurakuntalaisten nuhteluun ja
vaatimuksiin näitä kohtaan. Ilmeisesti Aleksis Kivi on tässäkin saanut inspiraatiota
nimenomaan Nurmijärven kirkollisesta elämästä, kun hän kirjoitti ”Nummisuutareitaan”.
Siinähän Nummisuutarin Topias kertoo, rivien välistä tosin, miten hänkin joutui maksamaan
sakkoa esiaviollisesta vehtaamisestaan Marttansa kanssa. Ensimmäisessä näytöksessä Topias
puhelee laveasti häihin valmistautuvalle Esko-pojalleen: ”(…)Tuntuupa minulle kuin sinun
muodossas tuossa nyt itseäni katselisin yksi ja kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, (…)
ja viisi kuukautta puuttui vielä ennen kuin hengen sait.”
Poika syntyi siis viisi kuukautta papin aamenen jälkeen. Ja viidennessä näytöksessä, jossa
Topias odottelee poikaansa häämatkalta kerrataan taasen nuoruuden tapahtumia: ” (…)
Silloinpa mekin, minun käydessäni kartanossa neulomassa, tulimme keskenämme
tuttavuuteen, ja aina paremmiksi ja paremmiksi ystäviksi ja viimein pariskunnaksi, ja sainpa,
koira vieköön, maksaa tervarahaa Eskon tähden, kirkkoa tervata sain.”
Vähävaraisillahan oli mahdollisuus kuitata määrättyjä sakkoja työpalveluksella. Tämä ja jokin
Kiven tiedossa ollut tapahtuma siirtyi näin osaksi kansalliskirjallisuuttamme.
Viimeksi Nurmijärven kirkon kattoa lienee vuonna 1993 kuitenkin korjannut ja tervannut
aivan ammattimies nimeltään Erkki Hiipakka, vanhojen rakennusten restaurointiin
erikoistunut mestarismies. Hänen työnsä jälkiä on muuten myös aikaisemmin mainitun
Karunan kirkon katto.
”Niin muuttuu maailma Eskoni.”
Kirkolla kaikki kävivät, pois nukkuneet sinne jäivät
Ennen Nykyisen kirkon rakentamista saatettiin vainajia haudata myöskin itse
kirkkorakennuksen lattian alle. Kirkon alle hautaamisesta joutui maksamaan, kirkkomaalle
hautaaminen oli maksutonta. Näin itse kirkkoon haudatut olivat tietenkin varakkaampaa
väkeä, talollisia tai muutoin merkittävämpiä pitäjäläisiä. Taivasalle haudattavien omaiset
koettivat tietysti haudata omaisensa niin lähelle kirkkoa kuin mahdollista. Kun haudankaivuu
vielä oli kunkin omalla kontolla ja hautojen merkitseminen kehnonlaista, nousi maan päälle
usein ja runsaasti luita ja kalloja. Tätä maatumatonta ainesta varten hautuumaan äärelle
rakennettiin niin sanottu luuhuone, missä sitten varastoitiin sanan mukaisesti vainajien luita.
Nykymaailman terveyden- ja hautainhoidon asetuksilla olisi ollut tällaisesta paljonkin
huomautettavaa, mutta tuona aikana ihmiset elivät konkreettisesti lähempänä elämän alun ja
lopun rajapyykkejä kuin nykyään. Asiaa ei pidetty mitenkään kummallisena tai erityisen
kaameana. Terveyskysymyksistäkin alettiin huolehtia hautausasioissa vasta 1800-luvun
puolella.
Kun kirkko rakennettiin nykyiselle paikalleen, kallioperustalle, jäi vanha kirkkomaa ja
samalla kirkon pohja hautausmaakäyttöön. Uuden puukirkon lattian alle ei enää haudattu.
Nurmijärven hautausmaan portin pielessä onkin graniittilaatta, jossa on jälkipolvia
muistuttava teksti: ”Paikka jossa seisot on pyhä maa. Tässä on sijainnut Nurmijärven vuonna
1692 rakennettu ja vuonna 1793 purettu kirkko.”
Luonnollisesti teksti viittaa myös vahaan hautausmaahan, joka oli osin kirkossa. Näiden
muinaisten nurmijärveläisten tarkkoja leposijoja ei ole enää mahdollista paikantaa, mutta kun
muistamme hautaustavat luuhuoneineen parisataa vuotta sitten, niin tavallaan maailma ei ole
muuttunut. Yksilö ja omana aikanaan ehkä suuremminkin erottuva persoonallisuus on katoava
historian tomuun. Hautapaikka unohtuu. Jäljelle jää vain se yhteisö ja elämän suuremmat
puitteet, joiden perustukselle tulevat polvet elämäänsä rakentavat. Eihän historia mihinkään
lopu, vain yksilö häviää. Jäljellä ovat kirkko ja hauta-alue, mutta ennen kaikkea menneiden
polvien työn tulokset itse pitäjässä ja seurakunnassa.
Koska Nurmijärven hautausmaan hietakehdossa lepäävät myös Aleksis Kiven omat
vanhemmat Eric Johan Stenvall (20. 12. 1798 – 27. 3. 1866) ja Anna Kristina Hamberg
(12. 10. 1793 – 17. 12. 1863), niin loppusanat voinee ottaa itse kirjailijan Seitsemän
veljeksensä lopusta: ”Mitäpä kertoisin enää heidän elämänsä päivistä täällä? Se kulki
rauhallisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen
tuhannen kultaisen auringon kiertosessa.”