Karjala muuttaa Nurmijärvelle

Suomen ja siinä ohessa Nurmijärven sotaan osallistuneiden historiaa on dokumentoitu sangen
huolellisesti. Eri joukko-osastojen kokemat taistelutehtävät ja rintamalinjojen kulkusuunnat
on löydettävissä siitä kirjallisuuden runsaudesta, jota sodan vuosista on kirjoitettu.
Kotirintaman arki ja yksilöiden kokemukset siinä todellisuudessa ansaitsevat perustellusti
vielä seikkaperäisempää käsittelyä.

Suomen historiassa ajanjakso vuoden 1939 lopusta vuoden 1945 alkuun käsittää kolme
erillistä sotaa. Talvisodassa 30. 11. 1939 – 13. 3. 1940 Suomi taisteli kehnosti varustettuna ja
täysin yksin Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Jatkosodassa 25. 6. 1941 – 19. 9. 1944 Suomi
sai sotilaallista ja muuta apua Adolf Hitlerin Saksalta. Tuo aseveljeys oli lopulta kallista ja
vaarallista. Sodasta irtaantuminen liian aikaisin olisi merkinnyt maan joutumista kahden
diktatuurivaltion taistelutantereeksi ja lopulta miehitystä. Lopputuloksena olisi ollut se, että
jopa huomattava osa suomalaisista olisi siirretty Neuvostoliiton sisäosiin. Tätä näkymää
tukevat viimeisimmät selvitykset, joita on voitu tehdä edesmenneen Neuvostoliiton arkistoja
tutkittaessa. Vastaavat väestönsiirrot olivat jo kokeneet Volgan saksalaiset sekä Krimin
tataarit. Neuvostodiktaattori Josef Stalin oli alunperin kansallisuusasiain komissaari, joten
hänellä oli kyseenalaista kokemusta kansakuntien asioiden selvittelyssä.

Kun kesän 1944 suurhyökkäys oli saatu pysäytettyä ja puna-armeija oli siirtänyt
manööveriensä pääpainon kohden Berliiniä, saattoi Suomi irtaantua sodasta. Aika oli sikälikin
tarkkaan harkittu, että Saksalla ei enää ollut rahkeita miehittää Suomea ja asettaa sitä joko
nukkehallituksensa tai sotilaskomentajansa alaisuuteen. Näinhän kävi Unkarissa, jossa
rintamasta 1944 irti pyristellyt maan johtaja, amiraali Miklós Horthy (1868 – 1957), päätyi
Gestapon vankileirille ja maa fanaattisten nuoliristiläisten haltuun. Lopputuloksena Unkari
rouhiutui sodassa pahoin ja jäi vuosikymmeniksi Neuvostoliiton miehittämäksi
kommunistivaltioksi.

Suomen taitava politiikkaa ei kuitenkaan estänyt kolmannen sotatoimen, Lapin sodan
syttymistä. Niinpä lasketaan ajanjakson 15. 9. 1944 – 27. 4. 1945 muodostavan tämän
murheellisen kolmannen sotajakson Suomen historiassa. Rauhan ehtojen mukaan saksalaiset
joukot oli toimitettava pois maasta. Seurauksena oli taistelutilanteita ja perääntyvän
saksalaisarmeijan jäljiltä poltettu Lappi.

Kun toinen maailmansota lopulta oli päättynyt, oli Euroopassa vain kolme sotaan
osallistunutta maata, joiden pääkaupunkia ei missään vaiheessa oltu miehitetty. Ne olivat
Lontoo, Moskova ja Helsinki. Tästä asetelmasta voi itse kukin päätellä, onko puhe Suomen
saavuttamasta sodan torjuntavoitosta perusteltu vaiko ei.
Tätä kirjoitettaessa Kolmas Valtakunta ja Neuvostoliitto ovat aikaa sitten lakanneet olemasta,
mutta Euroopan unioniin kuuluva Suomi valmistautuu seuraavaan puheenjohtajakauteensa.
Maan talous elää vahvaa kauttaan ja kansa on suhteellisen vaurasta.

Kaiken tämän taustalla ovat kuitenkin olleet pienet yksilöt, tuntevat, vastuulliset ja uutterat
suomalaiset, jotka ovat epätoivoiselta ja toivottomalta tuntuvissa tilanteissa pitäneet pintansa
ja uskoneet siihen, että asiat saadaan vielä järjestymään parhain päin. Ne ponnistelut juontuvat
talvisotaan saakka. Sitä työtä tehtiin rintamilla ja kotiseuduilla. Sitä tekivät myös alati uutta
raivanneet ja rakentaneet perheet.

”Tykit ei pauku enää”

Nurmijärveläinen alikersantti Sakari Peltonen ei iloinnut eikä surrut talvisodan rauhan tuloa.
Hän taisteli elämästään jossakin tajunnan hämärissä.
Viipurinlahti oli talvella 1939 – 1940 kokonaan jäätynyt ja JR 12 oli vetäytymässä. Tilanne oli
vaarallinen ja maan kohtalo veitsen terällä. Säkkijärven Milaniemen maihinnousun

yhteydessä 12. päivä maaliskuuta noin kello 9 aikaan alikersantti Peltonen oli saanut
tehtäväkseen katkaista vanhan Hamina – Viipuri-maantien. Toimessa oli hän itse ja neljä
miestä. Noin sadan metrin päässä vanhasta maantiestä lähestyvät nurmijärveläiset olettivat,
että vihollinen ei ole näköetäisyydellä, mutta juuri silloin vihollisen vartiomies ampui.
Peltonen haavoittui erittäin vaikeasti. Luoti iskeytyi miehen kaulasta sisään kehoon ja raastoi
tiensä kierteellä selän kautta ulos.
– Tilanne oli heti seis omalta kohdaltani. Onni siinä oli se, että samaa tietä meni äly pois. Ei
ollut enää mitään liikettä. Jos olisin jäänyt jotenkin tajuihini, olisin varmasti ryöminyt ja
liikehtinyt ja vihollinen olisi silloin jatkanut heti tulittamista, ja olisin varmasti kuollut. Kova
pakkanenkin piti verenvuodon kurissa, Peltonen kertoo tapahtumasta.

Pimeän tullessa ryhdyttiin kaatuneita etsimään pois vietäviksi. Kaikkiaan tuossa
Viipurinlahden teräsmyrskyssä kerrotaan kaatuneen 5200 suomalaista. Tämä yksi
nurmijärveläisistä ”kaatuneista” kuitenkin vielä hengitti. Pakkasessa ilmaan nouseva huuru
kertoi, että kaatuneeksi luultu mies oli hengissä. Välirauhan tullessa seuraavana aamuna, 13.
päivä maaliskuuta, hän oli vielä tietämätön rintaman tapahtumista. Peltonen kuljetettiin
Luumäen kenttäsairaalaan ja sieltä edelleen Kuusankosken sotilassairaalaan. Vasta 17. päivä
maaliskuuta alkoi tajunta palailla. Potilastoverit olivat varovaisesti koettaneet tönimällä saada
miestä havahtumaan tämän maailman tapahtumiin.
– Sitten jotenkin heräsin ja oli kuin olisi ollut enkeleitä ympärillä. Ensimmäiset sanat, jotka
kuulin sanottavan olivat, että ”herää. Sota on loppu. Tykit ei pauku enää”. Se oli
ensimmäinen, minkä muistin kuulleeni. Että tykit ei pauku enää.

Kaupungin evakot

Sodassa armeijakunnat ja joukko-osastot etenevät, perääntyvät taikka puolustautuvat
ohjesäännön mukaan, käskyjä seuraten tai ainakin jonkinlaista komentojärjestystä noudattaen.
Siviilien osaksi tulee useimmiten joutua hyvinkin kaaosmaisiin tilanteisiin. Kotirintaman toki
oletetaan kestävän, mutta selviämisen keinot ovat kovin usein silkan inspiraation varassa.
Missään ei harjoitella siviilinä sodan jaloissa olemista.
Kunnallisneuvos Tapio Palho kertoo ”Nurmijärven joulun” vuoden 1996 numerossa, miten
Raala toimi heti talvisodan puhjetessa monen helsinkiläisen naisen ja lapsen evakkopaikkana.
”Helsingistä oli tietenkin saatava pois väestö, jonka ei ollut pakko olla kaupungissa;
esimerkiksi lapset, vanhukset, sairaat jne. Sain sen käsityksen, ettei Helsingin evakuointia
ollut loppuun saakka ohjelmoitu. Esimerkiksi ensimmäinen ilmapommitus alkoi yllättäen
ihmisten valmistautuessa töihin menoon, joten syntyi suuri kaaos. Pitkin päivää mm. meille
Raalaan oli saapunut Helsingistä sukulaisia, tuttavia ja tuttavien tuttavia niin, että suuri
päärakennus oli varsin täynnä. Niin sanotut kylmät huoneetkin otettiin käyttöön ja
lämmitettiin uuneja, joita ei oltu pitkiin aikoihin tarvittu.”

Paljon muutakin pommituksia maaseudulle pakoon lähtenyttä väestöä saapui. Kun ihmisiä
lähtee hädässä pakenemaan henkensä edestä, suunta otetaan usein sinne, minne jo muitakin on
menossa. Niinpä Raalan kartanon vanhaan, vuodelta 1757 valmistuneeseen rakennukseenkin
jouduttiin sijoittamaan kaupunkievakoita. Rakennuksen joka soppi täyttyi tulijoista. Tarkkaa
lukumäärää ei ennättänyt kukaan näistä ihmisistä pitää, mutta kaikki liikenevä lämmin tila oli
tehokkaassa käytössä.

Pommitusten vähennyttyä tunnelmat hiukan rauhoittuivat. Osa tulijoista palasi takaisin
kaupunkiin. Osa jatkoi matkaansa muualle maaseudulle omien sukulaistensa ja tuttaviensa
luokse. Palho arvelee kirjoituksessaan, että vakituisempaa kaupunkievakkoväkeä oli noin
kymmenen perheen verran.
Pian oli kuitenkin järjestettävä asioita niin Nurmijärvellä kuin koko maassa siten, että
Moskovan rauhassa menetetyn Karjalan asukkaille saataisiin edes siedettävät elinolosuhteet.

Lähes käsittämätön tehtävä

Talvisodan alkaessa ja kestäessä karjalaisväestön evakuoinnin päätavoite oli suojella ihmisten
henkeä ja saada heidät mahdollisimman nopeasti selustaan turvaan sotatoimilta. Kun
Moskovan välirauha 1940 oli tehty, oli maassa yli 400 000 karjalaista, jotka edustivat noin 12
%:a Suomen silloisesta väkiluvusta.
Kunnissa siirtoväen huoltamisesta ja perustarpeiden tyydyttämisestä vastasivat huoltojohtajat,
joiden tehtävänä paikkakunnan poliisijohdon kanssa yhteistuumin oli suunnitella siirtoväestön
majoittamista sekä muita tarvittavia toimenpiteitä. Väestökirjanpitoa ja jonkinlaista rekisteriä
omaisuudestakin pyrittiin ylläpitämään. Oman lisänsä ja haasteensa toi evakkoväestön
mukanaan tuoma karja, jolle oli myös etsittävä suojapaikka. Nurmijärven pitäjän historian
mukaan kunnan ensimmäisenä huoltojohtajana toimi maisteri Arvi Jurvainen. Hän valitsi
myös kyläpäälliköt ja näille luottamusmiehet toteuttamaan suunnitelmia käytännön tasolla.
Jurviaisen jälkeen tehtävää ryhtyi hoitamaan osuuskassan johtaja Matti Liukkonen.
Molemmat olivat kuitenkin tehneet työtään oman päätyönsä ohella, joten päätoimiseksi
huoltojohtajaksi valittiin maanviljelijä August Koponen. Hänen toimistoapulaisekseen tuli
Iida Salminen.

Numeroina katsoen koko tilanne oli suorastaan mahdoton. 12 % väestöstä oli ajettu
kodeistaan, kaikkiaan 285 000 hehtaaria peltoa, siis noin 12 % koko maan viljelyalasta jäi
sodan jalkoihin ja sittemmin Neuvostoliiton haltuun. Evakkoväestöstä noin 55 % sai elantonsa
maanviljelyksestä, joka oli nyt menetetty. Arvioidaan, että 1940 siirtoväkeä saapui Korven,
Röykän ja Leppälammen piiriin noin sata henkeä, Nummenpäähän 120, Perttulaan ja Uotilaan
150, Klaukkalaan ja Nukarille 250 ja vielä kirkonkylään ja Palojoelle 470 henkeä. Kaikkiaan
Nurmijärvelle päätellään tulleen siirtoväkeä noin 2000 henkeä. Ensihätään majoitustiloina
toimivat mm. seurojentalot, kansakoulut ja jopa Rajamäen kirkko, joka oli vihitty käyttöön
vasta 1938. Historiallisen perinteensä mukaisesti kirkosta tuli jälleen kerran kirjaimellinen
suoja ja turvapaikka hädänalaisille. Klaukkalan rukoushuoneella toimi puolestaan odottavien äitien koti ja synnytystila.

Suunnitelmista käytäntöön

Talvisodan päättyminen oli luonnollisesti suuri helpotus, mutta samalla syvän surun aihe.
Alueelliset menetykset olivat hirveät jo yksinomaan elintarviketuotantoamme ajatellen.
Talouden säännöstely oli aloitettu jo syksyllä 1939, mutta talvisodan ja sitä pian seuranneen
jatkosodan aikoina säännöstelyä jouduttiin kiristämään. Kuvaavaa on, että vuosien 1939 –
1942 aikana esimerkiksi maidon tuotanto romahti 40 %. Vaikka maaseudulla ruokaa yleensä
oli hiukan paremmin saatavilla, rasitti luovutusvelvollisuus maataloudesta elantonsa saavia ja
kaikki ostotavara oli pääasiassa säännöstelyn alaista. Säännöstely ei itsessään myöskään
taannut sitä, että tavaraa ja tuotteita olisi ylipäätänsä ollut saatavissa.
Oli kansallisen edun ja yhteiskuntarauhan edellytys saada siirtoväelle edes siedettävät asuin-
ja elinolosuhteet sekä maataloustuotannon vaje mahdollisimman nopeasti kurottua umpeen.
Uusi tilanne synnytti jonkin verran hankausta. Siirtoväen huollon keskuksen silloinen johtaja
Urho Kekkonen (1900 – 1986) joutui huhtikuussa 1940 pitämässään radiopuheessa
suorastaan jyrisemään ja vaatimaan parempiosaisia solidaarisuuteen evakuoitua väestöä
kohtaan. Ilahduttavaa on todeta, että ainakin Nurmijärvellä oltiin varsin pian yhteisellä asialla
ja yhteistoimin rakentamassa uutta elämää myös evakkojen asuttamisen suhteen.

Valtiovallan laskemien normien mukaan suuremmilta maatiloilta ja maanomistajilta
pakkolunastettiin maata Karjalasta tulleiden käyttöön. Pyrkimyksenä oli tarjota
mahdollisuuksien mukaan samankaltaiset lähtökohdat uudelle elämälle uusissa oloissa.
Nurmijärven seurakunnan kirkkovaltuusto kokoontui jo 30. kesäkuuta 1940 muodostaakseen
seurakunnan virkataloista siirtoväelle luovutettavia tiloja.

”Koirasuolen peltopalstasta 3 viljelystilaa, kussakin 10 hehtaaria peltoa ja 5 hehtaaria
metsää ja 6 asuntotilaa, joissa 2 hehtaaria peltoa. Santapohjan metsäpalstasta 1 viljelystila,
jossa 7 hehtaaria peltoa ja 9 hehtaaria metsää ja 1 sekamuototila, jossa 2 hehtaaria peltoa ja
4 hehtaaria metsää. Nummenniityn peltopalstasta 1 viljelytila, jossa 8 hehtaaria peltoa ja 10
hehtaaria metsää, 1 asuntotila, jossa 1 hehtaari peltoa ja 1 hehtaari metsää ja 1
sekamuototila, jossa 1,5 hehtaaria peltoa ja 1,5 hehtaaria metsää. Nokkaniityn peltopalstasta
1 viljelytila, jossa 4 hehtaaria peltoa. Koiviston asutustilalta 3 viljelystilaa, jossa kussakin 6
hehtaaria peltoa ja 14 hehtaaria metsää. Kultojan peltopalsta, jossa 2 hehtaaria peltoa
lahjoitetaan jollekin karjalaisperheelle asuntotilaksi.”

Kirkkovaltuuston pöytäkirjoista löydettävä esitys lienee suhteellisen hyvä läpileikkaus siitä,
minkälaisia maa-aloja Karjalan evakoille annettiin lunastettaviksi. Yleensä asumukset ja
karjasuojat piti alusta alkaen rakentaa itse.
Seurakunta joutui huomioimaan senkin, että osa karjalaisista jäisi Nurmijärvelle ikuiseen
lepoonsa, vaikka toiveet paluusta vielä tuossa vaiheessa elivätkin. Niinpä samainen kesäkuun
lopun kirkkovaltuusto teki päätöksen, että hautamaksut ja sielunkellojen soittaminen olivat
siirtoväelle saman hintaisia kuin oman seurakunnan väelle.

Syyskuun 22. päivä 1940 kirkkovaltuustolta anottiin suoraa raha-apua. Leppälammen ja
Röykän kylien asukkaat olivat ryhtyneet omatoimisesti hankkimaan kotia jollekin
karjalaisperheelle ja pyysivät seurakunnaltakin avustusta 7000 markkaa. Nurmijärvellä vallitsi
vahva halu selvitä kansakuntaa kohdanneesta onnettomuudesta yksissä tuumin; toinen
toistaan tukien. Tämäkään omatoimisuus ei ollut ainoa laatuaan.

Sodan vuoksi ja luode

Pika-asutustiloja ennätettiin muodostaa pitäjän historiaan koottujen tietojen mukaan noin 60
kappaletta. Näistä 25 oli seurakunnan maista aikaansaatuja. Kunta oli luovuttanut
kunnalliskodin maista tarkoitukseen 86 hehtaaria ja alkoholiliikkeen hallintokunta luovutti
omistamastaan Matkun kartanosta maata kaiken kaikkiaan 14:a viljelystilaa varten.
Kun jatkosota kesällä 1941 alkoi, heräsi toivo menetettyjen alueiden palauttamisesta
pysyvästi Suomen yhteyteen. Saksan raju eteneminen syvälle Neuvostoliittoon ja Moskovan
porteille saakka herätti toivoa jopa mahdollisuudesta saada komepensaatiota aiemmista
vääryyksistä. Suomessa valtion johtomme luonnosteli jopa onnittelupuheita, joita oli tarkoitus
pitää pitkään piiritetyn Leningradin tullessa saksalaisten miehittämäksi.

Evakkoon lähteneet karjalaiset alkoivat palailla takaisin kotiseuduilleen. Paluun syinä olivat
tietenkin kaipuu kotiin, mutta paluuseen vaikutti sekin, että uusille sijoilleen jäävät olisivat
menettäneet Karjalaan jääneen maaomaisuutensa. Paluumatkalle lähdettiin kuitenkin suurin
toivein ja jälleen koetettiin aloittaa uusi elämä, vaikka paluu kirvoitti monet katkerat
kyyneleet. Useimmiten perillä odottivat palaneet rauniot, kranaattikuoppien pilaamat pellot ja
sodan ruhjomat raiskiot.

Kunnallisneuvos Martti Kostiainen oli kahdeksan vuoden ikäinen koulupoika, kun perheen
oli lähdettävä evakkotaipaleelle Viipurin lääniin kuuluneesta Kirvusta.
– Ensimmäisen kerran, kun lähdimme evakkoon matkustimme aluksi Hämeenkyröön, jossa
kävin yhden luokan kouluakin. Seuraavaksi perhe päätyi Nurmijärven Rajamäkeen. Siellä,
Uudessakylässä, meidät majoitettiin Mattilan taloon. Meitä oli neljä henkeä, isä Johannes,
Maria-äitimme ja minä vanhemman veljeni, 11-vuotiaan Pentin kanssa.
Isä oli Kirvun pientilallisia ja tilanteen salliessa muutettiin taas takaisin kotiseudulle. Kun
olosuhteet alkoivat uudelleen käydä uhkaaviksi, siirtyi perhe uudelleen evakkoon. Tällä kertaa
määräasema oli aluksi Kankaanpää vuonna 1943. Kostiaiset olivat kuitenkin havainneet, että
Nurmijärvi oli hyvä ja miellyttävä paikka elää.

– Kotipaikaksi muodostui Kullaantöyräs, joka sijaitsee Nurmijärven kirkonkylästä noin viiden
kilometrin päässä Rajamäelle mentäessä. Sinne tuli mökki ja navetta. Peltoa oli noin kuusi

hehtaaria ja metsää yhdeksän. Kyllä se oli esimerkiksi asutusasioista vastuussa olleelta
Veikko Vennamolta älykäs idea asuttaa kaikki 420 000 siirtoväkeen kuulunutta. Sillä oli
hirveän suuri merkitys, että väki sai rauhassa elää omaa tilaansa. Myös yhteiskuntarauha
säilyi. Oma on aina omaa.
Martti Kostiainen muistelee myös lämpimin mielin koko suunnattoman asutusoperaation
toteutumista Nurmijärvellä.
– Kaikki meni kyllä erinomaisen hyvin ja rauhallisesti. Erilaisissa pienviljelijäseuroissa tuli
heti monenlaista kanssakäymistä. Syrjimistä ja yrmimistä ei ole ollut. Miltei joskus
hämmästyy, kun kuulee juttuja joiltakin muilta paikkakunnilta. Voi sanoa, että
siviilirintamallakin oltiin yhdellä asialla koko kansakunta.
Sodan lopputuloksesta ja rajan vedoista johtuen Martti Kostiaisen paluulippu Viipuriin on
jäänyt muistoksi menneiltä ajoilta.
– Paluulittera Viipuriin jäi käyttämättä. Siinähän lukee, että ei saa antaa konduktöörille ennen
kuin on palattu Viipurin asemalle. Se on käyttämättä, mutta edelleen tallella.

Uusimaa ja uusi alku

Syyskuun 19. päivä 1944 tehty välirauhan sopimus Neuvostoliiton kanssa vaiensi aseet
itärintamalla, mutta merkitsi samalla uudenlaisen kamppailun alkua. Karjalaisen väestön oli
nyt lopullisesti asetuttava uusille sijoilleen. Saksa oli jo tuossa vaiheessa katsottava sodan
hävinneeksi osapuoleksi, vaikka Kolmannen Valtakunnan lopullinen perikato olikin vasta
hiukan vajaan vuoden päässä. Nurmijärvelle sijoitettiin asukkaita useasta Viipurin
maalaiskunnan kylästä: Ahokas, Ala-Sommee, Hatakka, Hapenensaari, Juustilanjoki, Jyrkilä,
Järvelä, Karppila, Kiiskilä, Kilpeenjoki, Kurikkala, Kähäri, Kärkinen, Lahtinen, Leppälä,
Lihaniemi, Lyykylänjärvi, Mälkki, Piispansaari, Porkansaari, Rasalahti, Repola-Tervajoki,
Rikkola, Samola, Savolainen, Suur-Pero ja Suurmerijoki.

Maataloushallituksen tarkastaja Riitta Kunnaksen selvityksen mukaan vuosien 1945 – 1967
maanraivaustyön tuloksena Nurmijärvelle syntyi uutta peltoalaa 946 hehtaaria. Tästä määrästä
arvioidaan 80 % olevan karjalaisväestön ja noin 10 % rintamamiesten raivaamaa peltoa. Uutta
tieverkostoa syntyi noin 51 kilometriä, mikä paransi yleensäkin ottaen kunnan
liikenneyhteyksiä. Koko Suomessa lasketaan raivatun uudispeltoja kaikkiaan 73 443 hehtaaria
vuoden 1956 loppuun mennessä.

Nurmijärvelle saapui myös uusia asukkaita, jotka tekivät ns. vapaan maakaupan ja asettuivat
paikkakunnalle asukkaiksi. Maatalousväestön lisäksi kuntaan siirtyi noin tuhat henkeä, jotka
sijoittuivat itse Nurmijärvellä tai sen läheisyydessä sijaitseviin teollisuuslaitoksiin tai
palveluammatteihin. Osa luovutetulla alueella liiketoimintaa harjoittaneista jatkoi kaupanpitoa
uusilla asuinsijoillaan. Eräs kauppiaista oli nimeltään Narinen. Hän asettui perheineen lopulta
Klaukkalaan, tuolloin vajaan tuhannen asukkaan vireään ja lähellä Helsinkiä sijainneeseen
maalaiskylään.

Aluksi Nariset olivat muuttaneet Sulkavalle, jossa asui perheen isän sukulaisia. Kun kävi
ilmeiseksi, ettei Kilpeenjoelle ollut enää paluuta, lähti isä katsastamaan perheelle uutta
asuinsijaa Suomenmaassa. Hänen tietoonsa tuli Klaukkalan kylä Nurmijärven pitäjässä.
Muutenkin paikka tuntui lupaavalta. Yhtäläisyyksiä oli Kilpeenjokeenkin: kylä oli iso ja
toimelias, Helsinkiinkin oli matkaa likimain saman verran kuin Kilpeenjoelta Viipuriin. Oli
vuosi 1946.
– Vaikka oli huhtikuu, niin oli vielä rekikeli. Harjulan maatalossa majoituimme aluksi. Sen
omisti oluttehtailija Sivanne ja talo sijaitsi Lahnuksentien varressa. Meitä oli seitsemän
henkeä kahdessa pienessä huoneessa, Jouko Narinen muistelee ensikosketustaan
Klaukkalaan. Hän oli silloin 16-vuotias nuorimies.
– Ali-Tilkka oli iso tila, jolla oli maanluovutusvelvollisuus. Me ostimme vapaalla maakaupalla
häneltä viisi hehtaaria peltoalaa ja 20 hehtaaria metsää. Näin me saimme tilan kodille ja isäntä

sai samalla täytettyä luovutusvelvoitteensa. Kun meillä oli ollut kauppatoimintaa
Kilpeenjoella, niin Helmisen kaupan tultua myyntiin se ostettiin ja kaupanpitoa jatkettiin
1950.
Kyseisessä talossa on sijainnut tavallisen kaupan jälkeen kenkäalan erikoisliike ja tällä
hetkellä tuossa kylän ydinkeskustassa seisovassa, Kototalona tunnetussa idyllisessä
puutalossa toimii kahvila. Talo on säilyttänyt keskeisen ja toimeliaan asemansa Klaukkalan
kyläyhteisössä.

Muuttajaperhe sopeutui helposti uuteen yhteisöön. Alueella toimivaan aktiiviseen
nuorisoseuraan hakeuduttiin mukaan ja sen monipuoliseen toimintaan otettiin osaa.
Päällimmäisenä tuosta ajanjaksosta on jäänyt mieleen sinnikäs yrittämisen ja rakentaminen.
– Vuonna 1947 oli kova talvi, pakkasta noin – 30 astetta. Isän kanssa kaadettiin justeerilla
puita metsästä taloa varten.
Talo valmistuikin Vanhan Myllytien varteen lähelle Harjulaa vuonna 1947. Myös peltoa
raivattiin lisää. Kun uusi tilaisuus oli saatu ja rauha oli tullut, niin oli omasta sitkeydestä
kiinni, kuinka hyvin tilaisuutta saattoi käyttää.
– Se yrittämisen halu oli ihan mahtavaa. Kaikkialla yritettiin ja tehtiin. Näin myöhemmin olen
pitänyt myös mottona sanoa, että se oli kyllä lottovoitto tulla juuri Klaukkalaan. Eivät
liiketoimetkaan olisi ihan syrjäkylillä onnistuneet, Jouko Narinen virkkaa ponnisteluistaan
tyytyväisen ja paljon kokeneen miehen äänellä.

Ja vielä lopuksi

Kunnallisneuvos Tapio Palho kiteytti omassa kirjoituksessaan koko suurhankkeen
seuraavasti: ”Kun ajattelee näin kymmenien vuosien jälkeen siirtoväen asutustoimintaa, niin
on todettava, että se niissä suurissa taloudellisissa vaikeuksissa onnistui tavattoman hyvin ja
nopeasti. Maanviljelijäväestö pääsi maahan kiinni ja harjoittamaan sitä ammattia, mihin
olivat tottuneet. Olen varma siitä, että nurmijärveläiset maanomistajat suurimmaksi osaksi
ymmärsivät tämän maata luovuttaessaan. He antoivat tukensa siirtoväelle heidän uusilla
asuinsijoillaan. (…) Kanta-asukkaat muodostivat hyvin kiinteän kyläyhteisön, jossa meidät
kutsuttiin aina mukaan. Oli sitten kyseessä hautajaiset, häät, syntymäpäivät tai muut
juhlatilaisuudet. Tämä vieraanvaraisuus lämmitti kaikkien mieltä.”
Karjalaisen väestön merkitys sodan jälleenrakennuksen ja elintarvikehuollon kannalta on ollut
erittäin merkittävä. Sodan jälkeen oli jälleenrakennuksen ja elintarvikehuollon lisäksi
maksettava vielä suuret sotakorvaukset sodan aloittaneelle osapuolelle. Viimeiset
sotakorvausjunat lähtivät Suomesta 1952. Ilman kansakunnan yhteistä ponnistusta tässäkin
suhteessa seuraukset olisivat olleet vakavat ja myös vaaralliset. On paikallaan muistaa, että
Neuvostoliitto jyristeli Budapestiin 1956 ja Varsovanliiton joukot Prahaan 1968 ja
Neuvostojoukot Afganistaniin vielä 1979. Sopimuksista oli siis kaikin puolin viisasta pitää
kiinni jokaisessa suhteessa. Oli myös elintärkeää, että kansakunta säilytti yhtenäisyytensä ja
yhteiskuntarauhansa.
Näin jälkeenpäin voitaneen myös sanoa, että karjalaisen väestön mukaantulo on ollut myös
väestörakennetta rikastuttanut tekijä niin Nurmijärvellä kuin muuallakin Suomessa.