Toisinaan kuulee valitettavan sitä, että joulupuuhastelu ja joulun markkinointi alkaa aivan liian
aikaisin. Vaikka joskus 1980-luvun kiihkeimpien markkinavuosien aikoihin ensimmäiset joulupukit
ja joulun teematapahtumat todella saattoivat ilmaantua markettien ja tavaratalojen ohjelmistoihin jo
lokakuun lopussa, on nyt vakiintunut hiukan lyhyempi kaava: pyhäinmiesten päivää on ryhdytty
viettämään amerikkalaisittain halloweenina, mikä edustaa kokonaan omaa tapa- ja markkina-
aikaansa. Vasta tämän tapahtumariehan jälkeen alkavat erilaiset joulumarkkinat ja koristeet
ilmaantua kauppoihin, lehtiin ja tarjouksiin. Olisiko kerettiläistä pitää naamiaisasujen ja kurpitsa-
aiheiden kyllästämää pyhäinpäivä-halloweenia jonkinlaisena joulumarkkinoiden totutteluvaiheena?
Toista oli se vanhan ajan joulu valmisteluineen. Niihin ryhdyttiin jo syksyllä, kun nuoret viettivät
pitkää, joskus romanttistakin iltaa, mallassaunassa. Maltaat kun oli pakko saada joulusahtia varten.
”Erinomaisen mukavaa elämää”
Klaukkalan Yli-Kunnarin talon tytär Ida Kallio, os. Wahlberg (1877 – 1961) kertoi maltaiden teosta
Pirjo Ketoselle (myöh. Itkonen). Muistelut tehtiin vain muutama kuukausi ennen Ida Kallion
kuolemaa 84-vuotiaana ja on tallennettuna Suomen kielen nauhoitearkistoon ja löydettävissä Terho
Itkosen ”Nurmijärven murrekirjasta”.
Talon tyttärenä oli Ida Kallio ollut monia kertoja maltaiden teossa. Maltaat valmistettiin ohrasta
liottamalla niitä pari-kolme vuorokautta haaleassa vedessä tai Idan itsensä sanoin: -”Semmosee
haalijaav vesee niinku suvisesi.”
Tiinussa aikansa pehmittyään viljat nostettiin saunan parveen. Askare oli joka talossa tuttu syystyö,
sillä maltaita tarvittiin paitsi joulusahtiin, myös kaljaa ja mämmiä varten. Saunojen parvet olivat
niinikää suuria, sillä sauna oli tuona aikana varsinainen monitoimirakennus.
Parven lattialle hajotettiin viljat pitkin permantoa, jotta vesi saataisiin valumaan pois. Seuraavaksi
vilja koottiin puulapioilla yhteen kasaan.
– ”Ja sitte hakattii niitte lapioitten kans, oikee aikalailla hakattiiki oikee. Et mitä enempi hakattii ni
sen imelämpää tuli ne maltaat sitte.”
Tämän toimituksen jälkeen hakatut mallasviljat taas levitettiin saunan parven permannolle, koottiin
kasaan ja jatkettiin taas lapiolla hakkaamista. Tämä toimitus uusittiin useaan kertaan aina iltaan
saakka. Silloin alkoi muutakin väkeä saapua mallassaunaan vieraisille ja maltaita maistelemaan.
– ”Ja sitte tuli aina mallassaunaan sitte iltavierai, tulivat maistelemmaa sitte jos… Voi voi sentää
kyl se oli erinomast! (…) me oltii kaikki sittev vaa, vaikka koko kylä. Me oltii kaikki vaa niinko yhtä
perhettä.”
Näin se joulun valmisteleminen siis alkoi iloisissa merkeissä jo syksyisen hämärän mallassaunan
parvessa; ennenvanhaan.
Kukin varojensa mukaan
Maatalojen jouluaskareet ulottuivat toki muutoinkin pitkälle ajanjaksolle, oli kehrättävä pellavia,
suolattava kaloja, huolehdittava syysteurastuksesta ja laadittava joulun leivät.
Tutkijat ovat perustellusti pitäneet nykyisin tuntemamme joulunvieton runkoa juuri maata viljelevän
väestön muokkaamana juhlana. Sen viettoon valmistauduttiin kaikella tarmolla ja kunkin
käytettävissä olevien varojen mukaan. Jos talo oli vauraampi, oli pöydässä runsaammin paistia tai
siankinkkua, mutta vakaa asemansa on joulupöydässä myös veden antimilla. Katolisen aikakauden
peruja onkin joulun lipeäkala, joka oli ravintona ennen joulun pyhiä vallitsevana paastoaikana.
Nurmijärven Kirkkojärvestä ja Perttulan alueella olleesta Kuhajärvestä on varmasti kalastettu
joulukaloja pitäjän omiin joulupöytiin. Kalaahan syötiin muutoinkin runsaasti. Vanhat kertojat
muistelevatkin, että pientä kalaakin oli suolassa omasta takaa niin runsaasti, että merikalaa,
silakkaa, ei juuri tarvinnut ostella. Varsinkin Kirkkojärvestä kerrotaan, että se oli kalaisa järvi, josta
saatiin isoja haukia, ahvenia ja lahnoja. Jälkimmäiset olivat kookkaita erityisesti edelleenkin
lainehtivassa Klaukkalan Valkjärvessä.
Pääasia kuitenkin oli, että ruokaa oli joulun pyhinä riittävästi. Joulun ajan katsottiin peilaavan koko
tulevaa vuotta ja sen kulkua. Koska agraariajan ihmisen elannon perusta oli pellon viljassa,
uskottiin joulun pyhittävän myös tämänkin asian. Eräs jouluperinteestä tuttu asia on kookas ja
arvokas joululeipä. Se leivottiin huolellisesti ja asetettiin joulupöytään pyhien ajaksi. Pintaan oli
saatettu painaa koristeeksi kuvio, joka syntyi käyttämällä vilja-aitan avainta. Joulun jälkeen tämä
pöydän kunniakas ”vieras” kuitenkin asetettiin aittaan jyvien sekaan säilöön. Tämä suuri joululeipä
syötiin vasta, kun ryhdyttiin kylvämään keväällä seuraavaa satoa. Näin joulun siunaus ulottui taas
kevään uuteen kasvukauteen ja seuraavan joululeivän alulle saattamiseen.
Hiekkapesua ja paljastakin pintaa
Kaikkein lähimmäs itse joulun pyhiä ajoittui suursiivous. Pyhänä ei tietenkään sopinut tehdä muuta
kuin välttämättömin. Toisaalta siivous oli pakko ajoittaa suhteellisen lähelle juhla-aikaa, jotta kaikki
olisi asianmukaisessa kunnossa ja siistiä joulun tulla. Kaiken piti olla hohtavaa; voisiko sano
hohtavaa kuni taivaassa konsanaan.
Pirjo Ketosen haastattelema Augusta Vilhelmiina Petrell os. Forsström 1882 – 1976) oli
sananmukaisesti jouluihmisiä. Hän kun syntyi Klaukkalan Huitissa jouluaamuna. Yksi
joulukyydityksiin varatuista hevosista sai siis tuolloin lähteä noutamaan apuvoimia uutta tulokasta
maailmaan saattamaan. Se joulu jäi siis monestakin syystä perheen muistoihin suurena juhlana,
joskin paljon kiireellisempänä kuin monet muut.
Petrell kertoo hauskasti siitä antaumuksesta, jolla muutenkin jatkuvasti siistinä ja siivottuna pidettyä
taloa joulua varten puunattiin juhlakuntoon. Lattiat hangattiin sannalla suorastaan lumivalkoisiksi.
Hienolla hiekalla ja runsaalla vesimäärällä hiottiin kaikki tummuus pois. Voitanee puhua
jonkinlaisesta hiekkapuhalluksen esimuodosta. Osansa tästä operaatiosta saivat kaikki puupenkit ja
pöydät. Vettä tarvittiin valtavia määriä ensin itse pesuvaiheessa ja sitten hiekan pois huuhtomisessa.
Pesuosansa saivat myös seinät ja katto. Tällöin ei säästetty voimia eikä vaivoja, vaatteita kylläkin:
– ”Jouluks neep pesivätte seinät ja katot. Muijakki ku neep pesi ne oli pöyräl ihan alasti. Alasti – ei
neep pelkänny yhtää, muttei sinne saannu miähii sitte ketää sisää mennäs sillon ku neek kattoo
pesivätte.”
Miesväki pääsi sisään syömään ja kahville vasta, kun tämä hankalin pesuoperaatio oli suoritettu.
Kevyt asustus selittynee sillä yksikertaisella syyllä, että pesijät olivat urakastaan paitsi kuumissaan,
myös likomärkiä ja hiekkaisia.
Joulun kynttilä loistaa
Joulu on valon ja valkeuden juhlaa. Kynttilällä on siinä perinteinen ja samalla symbolinenkin
merkityksensä. Nurmijärven legendaarinen ja värikäs rovasti ja kirkkoherra, välillä
kansanedustajakin, Kosti Kankainen (1894 – 1979) kirjoittaa Nurmijärven Joulussa vuonna 1972:
”Oikeastaan eräät ajan merkit ovat jo selvästi osoittamassakin, että ”öiset varjot hiljaa väistyy ja
ikipäivä valkenee”. Ja entä sitten? Lyhyesti: sitten kajahtavat ne jouluvirret, mitkä eivät enää
koskaan vaikene ja joitten veisaajiksi saapuu voittajien joukko maailman kaikista ääristä. Eikä
siellä tarvita enää edes joulukynttilöiden tuiketta, koska ikikynttilänä loistaa siellä itse Jumalan
Karitsa lukemattomien pelastettujen keskellä”.
Näinpä joulukynttilöille oli hengellisiäkin perusteita senkin lisäksi, että valonlähteenä toimivat
ennen sähköistymisen aikakautta päreet, kynttilät ja öljylamput.
Aina Lindfors, os. Fredriksson (1877 – 1967) Uotilasta on kertonut kynttilöiden valmistamisesta.
Todettakoon tässäkin niille jotka tänään valittavat joulutohinan alkavan liian varhain, että Aina
Lindfors kertoo kynttiöidenkin valmisteluun ryhdytyn heillä jo toukokuussa.
Ensimmäiseksi hakattiin raavaan rasva hyvin hienoksi. Sen jälkeen se keitettiin nesteeksi. Sula tali
kaadettiin hyvin kuuman veden kanssa niin sanottuun kynttiläkirnuun. Kynttilätikussa olevia
pumpulilankoja sitten kastettiin useaan otteeseen tähän aineeseen, jolloin kynttilät alkoivat saada
paksuutta. Langan päässä oli solmu, joka oli kynttilän pohjana.
– ”Ja sitte ku se tali pantii kiahuvana siihen kirnuun, ni sit nee äkkii piti kastaa. Sinnen niin äkkii
ettei nep päässys sitte sulamaa. Kun siiehn istu kiinnes siihe lankaan sitä talii ni se piti äkkii ottaa
ylös.”
Valutyö jatkui niin kauan kuin oli sulaa taliakin. Viimeisistä saattoi talin vähenemisen myötä tulla
jo hiukan kokkareisia.
– ”Siim piti ollap paljo sitä talii. Sitä sileempää tuli se kynttilä.
Kertojan mukaan teurastajan talon kynttilät olivat kaikkein sileimmät. Hänellähän talia useimmiten
kaikkein runsaimmin juuri riittikin.
Uudempaa aikaa ja tapoja
Uusi aika toi tullessaan myös lisää valoa jouluunkin. Nurmijärveläisten mieleen ovat jääneet jo
1910-luvulta lääketehdas Koposen jouluvalot. Koposen lääketehdas oli laatuaan Suomen
ensimmäinen ja sijaitsi Nurmijärven komean puukirkon ja laajan Kirkkojärven välissä.
Apteekkari ja lääketehtailija Albin Koponen (1858 – 1917) oli jo vuosina 1907 – 1908 koettanut
perustaa Myllykoskelle sähkölaitoksen. Kun hanke kariutui, hän pystytti tehtaansa tarpeisiin
ikioman laitoksen. Tämä 25 hevosvoiman höyrykoneella 12 hevosvoiman imukaasumoottorilla
toimiva järjestelmä jauhoi sähköä paitsi tehtaan, myös joulun valojen tarpeisiin. Koposen
jouluvalojen katsomisesta lienee syntynyt perinne, joka jatkui vielä 1940-luvulle saakka.
Toinen uudehko tulokas jouluperinteessä on oikeastaan joulukuusi. Vaikka vanhoissa koulukirjoissa
saattaa olla kuvia itsestään Lutherista perheineen joulukuusen ääressä, on tämä puhdasta
mielikuvitusta. Se, mitä tiedetään, on kuusen ilmaantuminen sisätiloihin Strassburgissa joskus
1600-luvulla ja täällä koto-Suomessa vasta 1800-luvulla. Jos kuusesta jotakin sisään tuotiin, niin
hiukan havuja lattialle. Tähän tarkoitukseen sopi myös kataja.
Yleisempää sen sijaan oli vielä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen maataloissa tuoda
olkikahlo tuvan lattialle.
Klaukkalalainen Ida Kallio muistelee myöskin, kuinka hänen lapsuudessaan mummo toi jouluksi
olkikahlon sisään. Samallahan tuli lopulta itse joulukin, odotettuna ja toivotusten kera.
– ”Mummuvainaa ku se tuli ain niin kauvan ku se jakso niin se toi aina olkikahlon sisää. Juu ja
”hyvää iltaa, saakos taloon tullas” (…) Ja sitte se sai luvan tulla.”
Oljet levitettiin pestylle, valkealle lattialle koristamaan ja pehementämään. Nyt alkoi lasten leikki ja
ilonpito olkien kahistessa.
– ”Voi voi ku se oli hauskaa. Aijai ku oltii semmosii tepastajii sillon ni, niin sitä sittev vasta
hauskaa pirettii.”
Voisi miltei kummastella sitä suurta vaivannäköä, joka uhrattiin entisiin aikoihin suhteellisen
lyhyen juhla-ajan edestä. Toisaalta jouluhan oli läsnä suurimman osan vuotta, jolloin suuren juhlan
eteen tehtiin pikkuhuljaa erilaisia valmisteluita. Ehkä joulun tuntu saattoi sykähdellä sydämissä
pyhien ulkopiuolisenakin ajanjaksoina.