Kuta lähemmäs joulua kuljetaan, sitä kirkkaammaksi joulun valot käyvät. Adventti merkitsee joulun
odotuksen ja saapumisen aikaa. Adventtikynttilöistä ensimmäinen on sytytetty neljänneksi
viimeisenä sunnuntaina ennen joulua, joten liekkien ja valon määrä vain lisääntyy. ”Adventus”
sanana tarkoittaakin saapumista. Joulun päähenkilö saapuu ja samalla ensimmäisestä adventista
alkaa koko kirkkovuosi.
Adventtiaika sijoittuu siis tätä nykyä kalenterissa 27. marraskuuta – 3. 12. väliselle ajanjaksolle.
Keskiajalla, kun maailmassa vallitsivat katoliset opit, edelsi joulua paastoaika. Tuo joulun odotus
saattoi olla pisimmillään peräti 40 vuorokauden mittainen. Joulun tuloa varmasti odotettiin sitä
hartaammin, kuta kauemmin paastoa ja odotusaikaa kesti.
Itse jouluaika oli ja on edelleen huomattavan lyhyt. Runollisesti sitä luonnehditaan tähdenlennoksi
keskitalven pimeällä taivaalla. Se saapuu suuressa kirkkaudessaan ja poistuu nopeasti näkyvistä taas
vuodeksi. Se ikään kuin välähtää kotvaseksi, valaisten koko pimeän jakson.
Joulua kuvaavat monet sananparret, jotka samalla sijoittavat tämän suuren, mutta lyhyen juhla-ajan
kalenteriin: ”Hyvä Tuomas joulun tuo, paha Nuutti sen pois vie”. Tuomaasta alkoi juhla- ja
lepoaika ja Nuutinpäivänä kohlittiin sahtitiinuista viimeiset juoman rippeet pohjalta. Puhuttiin myös
hiiva-Nuutista. Sen jälkeen alkavat arjen askareet ja normaali elämänmeno.
Kaikki joulun valmisteluun liittyvä kertoo kuitenkin siitä hartaudesta ja innosta, jolla varsinkin
kristikansa on aina kirkkovuoden suurinta juhlaansa odottanut ja kuinka suuri sen merkitys on ollut.
Jopa kaikkein vaikeimpina aikoina ja kriisien keskellä joulu on ollut eräänlainen kiinnityskohta
sellaiseen, mikä ei ole aineellista ja jonka voi kuvitella edustavan ikiaikaista pysyvyyttä.
Hoosianna – auta, pelasta
Samlla, kun kansa kallistuu hiljenemään joulun juhlaan, se etsii myöskin turvaa. Ensimmäisenä
adventtina kirkoissa veisataan G. J. Voglerin vuodelta 1795 olevaa virttä ”Hoosianna Daavidin
poika”. Tämä sävellystyö kuvastaa hyvin sitä kaipuuta pysyviin elämän turvapilareihin, joita
ihminen elämässään kaipaa. Hoosianna tulee hepreasta ja tarkoittaa ”auta, pelasta”. Joulu aloitetaan
siis pohjimmiltaan avunpyynnöllä, joka on kohdistettu korkeuksiin. Pohja ja perusta tälle löytyy
Daavidin psalmista 118:25-26 ja Matteuksen evankeliumista.
”Oi Herra, auta, oi Herra anna menestys! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen; me
siunaamme teitä Herran huoneesta. Herra on Jumala, ja hän antoi valon meille loistaa. Sitokaa
juhlauhrit köysillä alttarin sarviin asti.” Näin siis psalmitekstissä.
Matteuksen evankeliumissa sitten veisataan:”Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän,
joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!”
Sanotaan, että kaikkein hartaimmin ihminen rukoilee suuressa hädässä. Sota-aikoina voi
perustellusti väittää joulun ja sen merkityksen olleen Suomen kansalle ja nurmijärveläisille
poikkeuksellisen suurta. Olihan joulu se pyhä, mihin koko hengellinen elämä perustui. Olihan juuri
joulu Vapahtajan syntymäjuhla. Lisäksi vastapuolella oli radikaali bolsevikkivaltio, joka tunnetusti
oli kristinuskon ja sen oppien vastustaja. Neuvostoliittoa pidettiin suorastaan antikristuksen maana.
Talvisodan 1939 joulusta kaikui Hoosianna suomalaisissa kirkoissa ja kodeissa sydämien pohjasta
kumpuavana avunpyyntönä Jumalalle. Kansa ja isänmaa olivat hädässä.
Sotajoulut
Talvisodan alku, marraskuun 30. päivä, sijoittui täsmälleen adventtiaikaan. Helsinkiä oli
pommitettu ja maa oli sotatilassa. Vaikka suomalaisten varustautumisen epäsuhta viholliseen
verrattuna oli ilmeinen, vallitsi isänmaallinen henki. Kansalla oli myös vakaa usko siihen, että
oikeus tulee voittamaan. Suojeluskuntajärjestöjen tekemä huolellinen valmistelutyö harjoituksineen takasi sen, että puutteista ja epätasaisuudestaan huolimatta tappiomieliala ei ollut kansan parissa vallalla. Usko selviämiseen oli väkevä. Talvisodan ajan kovia pakkasiakin pidettiin itsensä Taivaan Isän pohjoiselle kansalleen lähettämänä apuna vihollisen määrättömiä joukkoja vastaan. Vaikka omatkin joukot palelivat näissä paukkupakkasissa, eivät ne toisaalta vihollisenkaan hyökkäystoimia helpottaneet.
Vuoden 1939 adventtina toinen maailmansota siis ulotti palonsa Suomeen. Nurmijärveläisten uhri
tässä maailmanhistorian kauheassa ajanjaksossa oli 399 sankarivainajaa. Nurmijärveläisistä
sankarivainajista129 kaatui talvisodassa ja 270 jatkosodassa. Sota-ajan jouluja riitti vuoteen 1944.
Välirauhan lyhyen ajanjakson useimmat ymmärsivät sellaiseksi, joksi sitä nyt historia kutsuukin,
väliaikaiseksi rauhaksi.
Joulut edustivat kuitenkin kaiken taistelun ja epävarmuudenkin keskellä lupausta sellaisesta
rauhasta, joka joksus olisi koittava. Joulu oli kuin majakka myrskyssä. Se oli turvasatama. Jopa
itsensä Martti Lutherin sanoin: ”Jumala ompi linnamme”.
”Kenttähartaus – Sotilaiden virsi-, evankeliumi- ja rukouskirja” vuodelta 1940 (Otava) alkaa siitä,
mistä kirkkovuosi ja talvisotakin, adventista.
Sota jää historiaan, joulu saapuu aina vaan
Nurmijärveä ei ennen joulun pyhiä, mutta kylläkin ennen Nuutin päivää. Pirjo Itkosen
kirjoittamassa ”Kylää ja kyläläisiä” kerrotaan muistikuvia tästä sodan ajasta.
Pommit jylisivät kirkonkylällä uudenvuoden aattona 1939 kolmeen otteeseen. Varsinaisia kohteita
viholliskoneilla lienee ollut kaksi: Nurmijärven yhteiskoulu, jossa vihollistiedustelun mukaan
oletettiin asuvan sotilasupseeristoa ja jonka vahtimestari oli ensimmäisiä Nurmijärven pommitusten
uhreja. Toinen pommituskohde oli Nurmijärven ”lentokenttä”. Tämä kohde tosin oli oikeassa
maantieteessä Kirkkojärvi, jota oltiin erehdytty pitämään laajuutensa ja tasaisuutensa johdosta
lentokenttänä. Kerrotaan jopa vihollispropagandan ilkamoineen, että Nurmijärven lentokentältä ei
enää nouse lentokoneita. Ennen kuivattamistaan sieltä tosiasiassa nousikin vain vesilintuja, joten
sopinee todeta, että tämä uutinen oli ankka.
Sota ulottui myös kirjaimellisesti ja alueellisesti Korpeen asti. Korven-Leppälammen historiaa ja
muistitietoja runsaasti koonnut Tauno Nikki kertoo omissa sota-ajan muistiinpanoissaan, että
Korven pommituksissa 27. helmikuuta 1940 sai surmansa omassa mökissään ompelijatar Iida
Ojala. Pommitukset eivät ole koskaan tunnistaneet siviilejä.
Toinen elämänmenoon suuresti vaikuttanut seikka olivat Karjalasta evakuoidut ihmiset.
Kirkonkylään saapui monen muun muassa Helsingin kautta evakuoituja Viipurin
diakonissalaitoksen oppilaita. Lisäksi tuli paljon muuta karjalaisväestöä, joka oli jollakin keinoin
majoitettava. Nurmijärven siirtoväen huoltoa johti Arvi Jurvainen. Aluksi tietenkin päällimmäinen
ajatus ja tavoite oli, että siirtoväestö pääsisi takaisin omille asuinsijoilleen. Vakituista aloilleen
asettumista ei siis vielä tapahtunut. Vuosina 1941 lopuilla ja 1942 aikana monet palasivatkin
takaisin entisille kotikonnuilleen.
Luonnollisesti koko sota-ajan leimaavinta oli ihmisten huoli tulevasta. Miehet olivat rintamilla,
karjalaisten kodit olivat sotatoimialueilla ja uhattuina, pommitukset olivat tulleet jo talvisodan
alussa tutuiksi syrjemmälläkin, elämää leimasi maaseudullakin ankara säännöstely
kulutustarvikkeista. Se, mihin tuon aikakauden ihmiset kertovat turvautuneensa, oli korkeampi
voima, johon voitiin ja haluttiin turvata. Sotilaan hartauskirjan alkaminen adventista oli kuvaavaa
sodan kestäessä. Taistelujen ja pommitusten hädässä turvauduttiin siihen ainoaan, jonka uskottiin
edustavan pysyvyyttä ja oikeutta; hoosianna, auta, pelasta.
Aikanaan sotajoulut jäivät taakse. Suomi, Nurmijärvi siinä mukana, ryhtyi palaamaan normaaliin
elämään. Nyt oli edessä kuitenkin uusia vaivoja. Sodan menetykset ja tappiot oli korjattava,
sotakorvaukset oli maksettava, verotaakka painoi ennennäkemättömällä tavalla. Nurmijärvikin oli
saanut runsaasti uusia asukkaita, karjalaisia. Monelle oli antaa vain niin sanottuja kylmiä tiloja, maata, jolle rakentaa asumuksensa ja aloittaa kaikki alusta. Rauhan ruhtinaan syntymää, joulua
1945, saatiin kuitenkin viettää rauhan vallitessa. Maailma oli kuitenkin vielä perin juurin epävarma
ja arvaamaton, mutta joulun ympärille koetettiin rakentaa jälleen se hengellisen rauhan linnake,
johon voitiin turvata.
Sotavuodet 1939 – 1945 maksoivat Suomelle noin 91 000 ihmisen hengen. Kaatuneita ja kadonneita
oli noin 88 800 ja kuolleita siviilejä noin 2700. Jouluun valmistautumista alettiin nyt viettää
toisellakin tavalla. Pyhäinpäivänä alettiin muistaa vainajia, joita vaikeat sotavuodet olivat saattaneet
maamme kalmistoihin. Mutta tätä murheellistakin hetkeä seurasi uskollisesti vanha, tuttu ja
turvallinen joulumme.
Kun Kustaa III joulun leikkasi
Joulu on siis suuri ilon ja rauhan juhla-aika. Toisaalta joulupyhien lyhyys vaikuttaa myöskin siihen,
että joulusta on tavallaan enemmän iloa, kun sitä odotellaan ja valmistellaan. Adventtiaikahan on
suurta odotuksen jännitystä. Erilaiset valmistelutyöt ja puuhat kiihtyvät loppua kohden ja
huipentuvat itse pyhiin. Oikeastaan pyhää on ollut vielä pari vuosisataa sitten hiukan enemmänkin.
Kun meillä joulupäivä on 25. joulukuuta, niin toinen joulupäivä, 26. päivä, on pyhitetty
Stefanukselle, ensimmäiselle marttyyrille. Ennenvanhaan joulukuun 27. päivä oli taas pyhä, koska
se oli omistettu evankelista Johannekselle ja 28. joulukuuta oli päivä, joka kuului Herodeksen
Betlehemissä surmauttamille ”viattomille lapsille”. Ruotsin kuningas Kustaa III kuitenkin päätti
vuonna 1770-luvulla, että kaksi pyhää saa luvan riittää ja jäljelle jäivät 25. ja 26. joulukuuta.
Kun juhla-aika näin kuninkaan määräyksestä supistui puolella, niin sitä enemmän on otettava
jäljelle jääneestä ajasta irti maallistakin huvia.
Joulun ajelulla joulu kotiin
Jouluaattona ei pidetty sopivana lähteä kyläilemään, mutta heti jouluaamusta oli oltava varhain
valveilla, sillä aamukuudesta olivat kaikki kynnelle kykenevät joulukirkossa ilosanomaa
kuulemassa. Niinpä esimerkiksi Klaukkalan, Korven, Lepsämän, Palojoen ja Nukarin talossa saatiin
kirkkotielle hankkiutua jo anivarhain.
Joulusaarnan jälkeen sen sijaan alkoivat todelliset ravit, kun kotiinpäin piti ehtiä ennen naapureita,
tai ainakin rivakasti.
Ojakkalan talossa syntynyt Hulda Ahlstedt (1889 – 1975) muisteli, että kirkosta tultiin aina
”kovastis sitte pois”. Lienevätkö hevoset olleet siihen aikaan niin hyviä, että juoksivat. Hevosen
juoksi ja aisakellot ja kulkuset kilisivät.
– ” Ja kylhän se kaunist tiätysti oli, ku nee kulkuset kilisi ja hevoset meni kovaa nin, kylhä se tiätysti
oli semmonen hauska reisu. Ei sunkaa se joulukirkko mikään, oikeen henken asia ollukka. Se oli
enempi semmonev vaa lystireisu.”
Hulda Ahlstedt kertoi hevosten oikein nauttineen, kun saivat sillä tavalla juosta henkeä täynnä ja
vielä heläjävien kulkusten innoittamina.
Tähän jouluiseen raviin on liittynyt myös uskomusta hyvästä menestyksestä, jos on ripeästi
palannut kotiinsa joulukirkosta.
– ”Se oli jo vanhaan aikaa oike semmonen että kuka joulun sai kotiin ensimmäiseks. Ni joku isäntä
oli sitten sanonuk ku rekint lähtivätte – tääl Palojoel se on tapahtunukki – joku oli sit sanonukki ku
renkit lähti jouluaamuna kirkkoo et sik ku pappi sanoo ensimmäisen kerran aamen, ni lähtekä sitte
pois, että saatte joulun kotia.”
Hulda muisteli olleensa Nurmijärven joulukirkossa ensimmäisen kerran jo neljän vuoden ikäisenä
pikkutyttönä. Aina kirkossa oli paljon väkeä, kynttilät loistivat kruunuistaan valaisten kauniin
Herran huoneen kirkkaaksi ja jouluiseksi. Kansa oli saapunut Kytäjältä ja Hyvinkäältä saakka, sillä
nämä kuuluivat vanhaan aikaan Nurmijärveen.
Kun reet olivat kiidättäneet kirkkokansan koteihinsa, oltiin edellisen yön valvomisesta ja aikaisesta
kirkkomatkasta jo väsyksissä. Oli aika hiljentyä oman kodin rauhaisassa piirissä vuoden
suurimpaan ja turvallisimpaan juhlaan, jouluun. Ja vaikka sen Nuutti pois veikin, niin olihan
adventista lähtenyt jo uusi kirkkovuosi etenemään. Jos jostakin saattoi olla varma, niin siitä, että
joulu tulisi taas seuraavanakin vuonna.